Inspiroitumisesta

Joskus kirjaa lukiessa tulee outo tunne: ihan kuin olisin lukenut tästä hahmosta aikaisemmin. Minulle tuli tämä tunne pari päivää sitten Ruth L. Ozekin Lihan oppivuosi -kirjaa lukiessani. Vuonna 1998 julkaistussa Lihan oppivuodessa käsitellään Japanin ja Yhdysvaltojen eroja. Kirjailija itse on puoliksi japanilainen ja puoliksi amerikkalainen. Yksi päähenkilöistä on Akiko, japanilainen kotivaimo, jolla on tyrannimainen mies. Akiko on lopettanut parisuhteen myötä syömisen ja laihtunut niin hoikaksi, ettei tule raskaaksi. Liha, se on romaanissa voimakkaasti läsnä. Inhottava aviomies vaatii, että Akiko valmistaa hänelle samanlaisia liharuokia kuin amerikkalaiset kotivaimot valmistavat. Tarinan lopussa Akiko syö kasvisruokaa ja kertoo, ettei koskaan ole edes pitänyt lihasta.

Kuulostaako tutulta? Luin keväällä etelä-korealaisen Han Kangin kehutun Vegetaristin ja tykkäsin kovasti. Vegetaristissa miehensä alistama vaimo Yeong-Hye lopettaa lihansyönnin, alkaa kasvissyöjäksi, laihtuu ja muuttuu kasviksi. Pidin erityisesti siitä, että romaanin pystyi lukemaan monella tasolla ja tavalla. Vegetaristi sai minut pohtimaan esimerkiksi normatiivisuutta: miten jokin asia rakentuu normiksi, miten ihmiset hyväksyvät normin kyseenalaistamatta sen olemassaoloa. Liha- ja kasvissyönti olivat Vegetaristissa hienoja vertauskuvia vielä itseäänkin suuremmille asioille.

Mutta nyt Lihan oppivuoden luettuani en voi olla miettimättä, onko Han Kang mahdollisesti lukenut Ozekin teoksen? Kangin Yeong-Hyessä on niin paljon samaa kuin Ozekin Akikossa. Mielessäni risteilee mahdollisuus, että Kang on tietoisesti tai tiedostamattaan inspiroitunut kymmenen vuotta aikaisemmin julkaistusta Ozekin palkitusta romaanista. Siinähän ei ole mitään pahaa, sillä teokset ovat kuitenkin ihan erilaisia. Joku viisas on joskus sanonut, että kirjailija kirjoittaa kaikesta, mitä on kokenut ja lukenut; luetut kirjat ovat kerroksina ihmisen sisällä. Varsinkin sellaiset, jotka ovat tehneet meihin vaikutuksen. Ja on toki täysin mahdollista, ettei Han Kang ole koskaan kuullutkaan Ruth L. Ozekin Lihan oppivuodesta.

Silti, minusta tällaiset hetket ovat lukijalle ihanan inspiroivia. Luinko nyt viittauksen klassikkoon tai johonkin muuhun teokseen? Esimerkiksi Laura Lindstedtin Oneironia lukiessani en voinut olla miettimättä, oliko juutalainen Shlomith, itsensä kuoliaaksi laihduttava taiteilijahahmo, kunnialaulu Franz Kafkan Nälkätaiteilijalle? Tai eikö Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian kissa ollut kuin Mihail Bulgakovin Begemont, Saatana saapuu Moskovaan -romaanin paholaiskissa?

Oi, lukeminen. Miten antoisa harrastus se parhaimmillaan voikaan olla.

Emmi

Kaikki me tunnetaan pelkoa ja halutaan olla rakastettuja – samaistumisesta

Residenssijaksoni on loppusuoralla. Kuukausi on kulunut nopeasti. Sinivuokot ovat nousseet pihapuun alle ja Ohrasaareen, vanhojen lehtien päälle (okei, vaikka nyt  kukat ovatkin lumipeitteen alla).

Käytin kirjoittamiseen virittäytymisen apuna Luovan kirjoittajan työkirjaa (John Gillard, Art House, 2017). Kirjoittelin sormiharjoituksia muutamina aamuina. Poimin parhaat lauseet koneen tiedostoon.

Aloin kirjoittaa enemmän ja enemmän peräpohjolan murretta. Löysin itseni paikasta, jota nimitetään huumoriksi. Olen kirjoittanut murteella aiemminkin, mutta dialogia enimmäkseen. Muutin kerronnan tyyliä ja aloin etsiä sanastoa ja kuvastoa lapsuuteni ympäristöstä. Olin jo jouluna kirjannut ylös sanontoja. Yhtäkkiä teksti eteni eri tavalla. Tarinaani livahti kaksi uutta hahmoa. Toinen heistä on sivuhenkilö. Hän puhuu h:n päältä murtaen. Toinen on uusi näkökulmahenkilö eli henkilö, jonka tajunnasta käsin kerron tarinaa.

Jos tarina ei etene, vaihda näkökulmaa.

Luovan kirjoittamisen opettaja Johanna Hulkko sanoi näin kerran.  Se tuntui sopivalta neuvolta.  Muistin myös lukeneeni, että William Faulknerilla oli tapana kysellä henkilöhahmoilta kysymyksiä kuten miksi sinulla on likaiset kengät? Miksi peität arven kasvoillasi?

Noudatin  suuren kirjailijan neuvoa. Sain huomata, että ihanien Yhdysvaltain etelävaltioiden tarinoiden lisäksi Williamilla oli käypiä kirjoittamisen ohjeita. Eli kysyin hahmolta: kuka sinä olet, mitä teet siinä, miksi seisot huoneeni ovella, miksi sinulla on noin suuri takki ja sitä rataa.

Residenssijakson aikana myös luin paljon, kävin astangajoogatunnilla, uimassa, kahvilassa, kirpparilla, keskustelin toisen asukkaan, yhdysvaltalaisen kääntäjän ja kirjoittajan Jesse Andersonin kanssa kirjoittamisen haasteista ja maailmanmenosta. Sitten ohjasin Sysmän lukiossa henkilöhahmo-workshopin puheviestinnän kurssin opiskelijoille. Kahden tunnin työpaja sisälsi kaksi alustusta, joiden aiheita olivat henkilöhahmon rakennusaineet, dialogi, kaksi kirjoitustehtävää ja niiden purku. Opiskelijat olivat keskittyneitä. Puhuin siitä, mitä päähenkilöllä on oltava ja miten se esitetään tekstissä.

Tavoite/ päämäärä/pyrkimys!

Vahva halu saavuttaa tavoite! -> joutuu konflikteihin, kun yrittää saavuttaa tavoitteita.

Vastustaja! (tarinaan syntyy jännite ja ristiriitoja, koska tahtojen suunnat leikkaavat.)

Tarve tai sisäinen puute!

Sisäinen taustatarina tai sisäinen vastustaja!

Heikkous!

Poimin muistiinpanoistani olennaisimpia asioita esiin, joita olin itse ainakin joltakin osin hyödyntänyt:

ulkonäkö (voi kertoa henkilön tuloista, luokasta, työstä, etnisyydestä, uskonnosta, sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, yhteiskunnan arvoista tai muotitietoisuudesta

ympäristön kautta

teot

itselleen ominaisella tavalla toimiminen

tekemättömät teot, jotka käyvät ilmi vaikkapa ympäristöstä

epätyypilliset teot

aikomukset

puhe

mielenliikkeet

Kirjoitusharjoituksessa soitin kaksi kappaletta, Samuli Putron Tavalliset hautajaiset ja Ellinooran Carrien, joista opiskelijat saivat valita toisen.  Laulun minästä oli tarkoitus kirjoittaa oma henkilöhahmo. (Kiitos harjoitusvinkistä Vantaan sanataidekoulun vastaava sanataideohjaaja Maami Snellman.) Henkilöhahmo luotiin etsintäkuulutusilmoituksen avulla. Ilmoitukseen tuli luonnehtia hahmon ulkoisia ominaisuuksia, perhe, asuinympäristö ja muita tyypillisiä seikkoja. Lopuksi tuli kirjata hahmon unelmia, tarpeita, vahvuuksia, heikkouksia, sisäinen vastustaja ja vastavoima.

Kahdessa tunnissa syntyi mielettömiä hahmoja unelmineen, heikkouksineen, päämäärineen ja puhetyyleineen.

Tulin kotiin. Mietin, että joillekin kirjoittaminen on kauhean helppoa. Kääntelin muistiinpanoja. Koetin haistella, miltä silloin oli tuoksunut Tampereen Kesäyliopiston tiloissa, kun näistä puhuttiin. Kun henkilöhahmoja käytiin läpi. En muistanut. Muistin valkoisen Tamperetalon seinän ja muistin, että ulkonäön koodaus on tärkeää. Että henkilöhahmoja on pyöreitä ja litteitä. Pyöreät kasvavat ja kehittyvät, litteät ovat latteita. Voi herra varjele.

Kaikki me tunnetaan pelkoa. Kaikki me halutaan rakastaa ja tulla rakastetuksi, sanoi runoilija Anja Erämaja minulle kerran ja katsoi pitkään.

Minä tuijotin silloin Anjaa kuin vajavainen ihminen. Kävelin ratikkapysäkille ja potkin käpyjä maassa. On aivan eri asia tietää, miltä rakkaus tuntuu kuin tuntea se.

Sanoin lukiolla ääneen sen, mitä olin Anjalta oppinut. Sanoin, että me samaistumme hyvään henkilöhahmoon siksi, koska siinä on aivan samoja piirteitä kuin meissä itsessämme. Meillä kaikilla on unelmia, tavoitteita, pyrkimyksiä, haluja ja toiveita. Meillä on luonteenpiirteitä, joita voimme mielellämme näyttää muille ja piirteitä, jotka pyrimme kätkemään. Meillä on salaisuuksia ja me muutamme toimintaa riippuen siitä, missä tilanteessa olemme. Niin tekee henkilöhahmokin.

Syvällisiä, sellaisia, ettei kaikkea paljasteta heti. Ja niin me astumme hänen saappaisiinsa ja lähdemme kulkemaan yhdessä matkaa hänen kanssaan. Kyselemällä ja kuuntelemalla lähdemme kulkemaan henkilöhahmon mukana myös silloin, kun vasta kirjoitamme häntä näkyväksi maailmaan. Tai niin luulen. Mistään en ole varma.

Karolina

Miksi kässärin hahmo tulkitaan omakuvaksi?

Tässä jokin aikaa sitten Kriittisen korkeakoulun luennolla syntyi keskustelua siitä, pitääkö hahmolla olla sukupuoli. Asian esiin nostanut naispuolinen opiskelija sanoi, että hän on pyrkinyt luomaan sukupuolettoman hahmon. Tekstiä lukevilla opettajilla on kuitenkin ollut kova tarve tulkita hahmo naiseksi, koska kirjoittaja on nainen. Tämä oli luonnollisesti kirjoittajan mielestään häiritsevää.

Keskustelu ei saanut minua miettimään niinkään hahmojen sukupuolittamista, vaan tarvetta nähdä kirjoittaja tekstissä. Minusta on häiritsevää, jos opettaja tuntuu etsivän teksteistäni omakuvaani. Totta kai kirjoittaja laittaa kaikkiin hahmoihin aina pienen osan itseään, sillä hänestähän hahmot syntyvät. Silti välillä tuntuu, että kolmikymppinen nainen teksteissäni luetaan automaattisesti alter egonani. En pidä siitä. Tuntuu, että se pahimmillaan rajoittaa kirjoittamistani. Tosiasiassa tekstieni vanha mies saattaa muistuttaa ajatuksiltaan enemmän minua kuin nuori hahmo. Olen miettinyt, houkutteleeko pinnalla oleva autofiktio tulkitsemaan tekstejä erityisen omaelämäkerrallisiksi. Minulla ei ole mitään autofiktiota vastaan, mutta en samalla tosiaan ymmärrä, miksi kaiken pitäisi olla omakuvaa.

Toki on paljon romaaneja, joita lukiessaan alkaa epäillä hahmon olevan kuin kirjailija itse. Esimerkiksi Haruki Murakamin kirjoissa tuntuu aina olevan pääosassa mies, joka kuuntelee the Beatlesia ja pitää naisten kauniista korvista. Ensimmäisen kerran luin miehen täysin hahmona. Kun sama tyyppi tuli neljännessä kirjassa vastaan, en voinut olla miettimättä mahdollista samankaltaisuutta hahmojen ja kirjailijan välillä.

Minä olen tykännyt ehkä kaikista eniten kirjoittamisen vertaamisesta näyttelemiseen. Kirjoittaja ikään kuin näyttelee luomaansa hahmoa paperille, mutta käyttää tietysti omia kokemuksiaan ja tunteitaan apuna luomisessa. Ehkä samasta syystä moni näyttelijä on menestynyt kirjailijana (Reidar Palmgren ja Ville Virtanen nyt esimerkiksi). Viime vuonna näyttelijä, esikoiskirjailija Jari Nissinen kävi pitämässä toisessa kirjoituskoulussa luentoa ja kertoi samalla Paha mieli -teoksestaan. Paha mieli on tyyliltään hiukan Amerikan psykon kaltainen. Päähenkilö on näyttelijä, joka on, noh, lähes psykopaatti. Nissisen kertoman mukaan joku oli kysynyt häneltä, onko hän itse narsisti/psykopaatti, koska oli kirjoittanut tällaisen kirjan. Totta kai! Ja J.R.R. Tolkien oli oikeasti haltiakeiju. Muistuttaisin myös, että esimerkiksi Jane Austen kirjoitti 1800-luvulla hienoja kuvauksia rakkaudesta ja parisuhteista, vaikka ei ollut koskaan naimisissa tai vakavassa, pitkäkestoisessa parisuhteessa.

Ja tämäkin on yksi näkökulma: eräs kirjoittamisen opettaja kerran sanoi, ettei täysin itsensä kaltaista hahmoa kannata kirjoittaa. Silloin kirjoittaja ei välttämättä halua nähdä hahmon luonteen huonoja puolia, vaan kirjoittaa tasapaksun jeesjees-hahmon.

Emmi

 

Kirjailijaresidenssissä Villa Sarkiassa

Olen kirjailijaresidenssissä Villa Sarkiassa Sysmässä Päijät-Hämeessä. Residenssiä ylläpitää Sysmän kunta ja Nuoren Voiman Liitto. Työskentelyjaksoni kestää neljä viikkoa.

Ensimmäinen viikkoni on takana.

Hiljaisuus ja esteettisesti viehättävä ympäristö luovat mahdollisuuden keskittymiseen. Huvila on kaunis. Avarat ja valoisat huoneet, kirjahyllyt, kauniit vanhat huonekalut ja hiljaisuus antavat hyvät puitteet työskentelylle.

IMG_20170403_170341

Olen tehnyt töitä viitenä päivänä viikossa siten, että aloitan aamuni seitsemän aikaan, teen joogaharjoituksen, syön aamupalan ja alan töihin.

Ensimmäisellä viikolla taitoin antologian, tein lehtijuttua, kirjoitin muistiinpanoja, työstin runoja sekä valmistelin runoesitystäni, joka pidettiin Turun Dynamossa Lumoojan julkkariklubilla perjantaina 8.4.

Olen myös lukenut, kävellyt luonnossa, antautunut ruoanlaitolle, juonut teetä ja viiniä, saunonut. Yksinäinen en ole ollut hetkeäkään, vaikka vasta eilen tänne saapui toinen residenssiasukas.

IMG_20170403_170302

Kirjoittamisen sävy on erilainen. Myös motivaatio on kasvanut residenssissä. Teen taustatyötä ja työskentelen kuvaston, rakenteen  ja narratiivin parissa residenssijaksoni aikana.

Huomaan, että ympäristössä, joka tukee kirjallista työskentelyä,  oma herkkyys, uteliaisuus ja sisäinen lapsi tulevat piilosta.

Palaan myöhemmin blogissa työskentelyyni täällä!

Karolina

Matematiikkaa japanilaisittain

 

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Tammi, 2016 (alkuperäinen teos 2003)

Käännös: Antti Valkama

286 s.

Sain juuri luettua Yoko Ogawan kirjan Professori ja taloudenhoitaja (Tammi 2016). Kirjan lähtökohta kuulosti kiinnostavalta ja sopivan japanilaiselta. Taloudenhoitaja saa tehtäväkseen huolehtia muistisairaan matematiikan professorin kodista. Professori on ollut auto-onnettomuudessa vuonna 1975. Onnettomuuden jälkeen hänen muistinsa kestää vain 80 minuuttia, mikä tekee elämästä tietysti vaikeaa. Muuten hänen muistinsa loppuu vuoteen 1975. Tarinaa minä-muodossa kertova taloudenhoitaja onnistuu luomaan professoriin ystävyyssuhteen. Myös taloudenhoitajan poika Juuri ystävystyy erikoisen professorin kanssa.

Kirjassa on pelkistettyä tunnelmien kuvausta, jota japanilaisissa kirjoissa rakastan. Outoja henkilöhahmoja ja symboliikkaa. Surumielisyyttä, sillä professori on pakotettu elämään hetkessä. Silti taloudenhoitaja näkee professorin itkevän muistinsa takia vain kerran. Silloin professori on juuri herännyt ja pitelee käsissään takkiinsa kiinnitettyä lappua: Minun muistini kestää vain 80 minuuttia. Alkuperäinen teos on vuodelta 2003, jolloin hetkessä eläminen ja mindfulness eivät olleet yhtä suuressa huudossa kuin nyt. Jos kirja olisi kirjoitettu nyt, sen voisi nähdä jopa irvailevan hetkessä elämisen nosteelle.

Professori tutkii matematiikkaa joka ikinen päivä, vammastaan huolimatta. Ehkä kirjan sanoma onkin, että suuri intohimo voi tehdä elämästä mielekkään, vaikka ihminen olisi vakavasti vammautunut tai sairas. Professori on edelleen niin hyvä matematiikassa, että hän voittaa lähes kaikki matematiikan kilpailut, joihin osallistuu. Hän jaksaa jatkaa tehtävien parissa, vaikka muistin ongelmat tietysti hidastavat tehtävien ratkaisemista.

Professori ja taloudenhoitaja on ihan mukava kirja, mutta en aiheesta huolimatta syttynyt sille ihan täysillä. Varmasti osasyynä on, etten ikinä ole ollut kovin kiinnostunut matematiikasta tai erityisen hyvä siinä. En ymmärtänyt kaikkia matemaattisia kaavoja, joita kirja pursusi. Todennäköisesti matematiikkaa paremmin ymmärtävä saa kirjasta vielä enemmän irti. Luulen, että kaavoihin sisältyy paljon symboliikkaa. Sen verran sentään ymmärsin, että alkuluvut ovat erityisiä ja yksinäisiä, aivan kuten professori. Wikipedian mukaan “alkuluku on lukua 1 suurempi luonnollinen luku, joka ei ole jaollinen muilla positiivisilla kokonaisluvuilla kuin yhdellä ja itsellään”. Alkulukujen voisi nähdä viittaavan siis myös professorin ja taloudenhoitajan erityiseen ystävyyteen.

Japanissa kirja on ollut bestseller, ja sitä myytiin julkaisuvuonna kahdessa kuukaudessa yli miljoona kappaletta. Ogawa on kotimaassaan varsin arvostettu kirjailija. Hän on voittanut runsaasti erilaisia kirjallisuuspalkintoja. Professori ja taloudenhoitaja on toistaiseksi ainoa häneltä suomennettu teos.

Emmi

 

Kirjojen ja ihmisten elämänkaaresta

Kirjojen elinkaari on lyhentynyt. Suomalaista kaunokirjaa myydään täydessä hinnassaan noin puoli vuotta. Sen jälkeen teosta odottaa alehylly. Mikäli kirja ei sitä kautta päädy sille tarkoitettuun osoitteeseen – lukijan luo – kirja voidaan makuloida eli tuhota  jo vuoden kuluttua ilmestymisestään (Kirjojen lyhenevä elinkaari, YLE, Blogit/Strada, viit. 19.3.2017).

Tikkurilan Suomalaisessa kirjakaupassa oli muuttomyynti. Liikepaikan vaihdoksen vuoksi teoksia kaupattiin pilkkahintaan. Kävelin kirjakaupan alehyllyn ohi, seisahduin ja valikoin muutaman teoksen mukaani. Pieni ihminen minussa  oli pelastamassa hylättyjä lapsia. Muutenhan ne päätyisivät – siis apua – silppuriin.

Poimin kaksi teosta: ihana vedenvihreä, lappapuuron vaaleanpunainen. Pus pus. Tervehdys Harry Salmenniemen Kivirivit (Otava, 2013). Tervehdys Kari Hotakaisen Henkireikä (Siltala, 2015).

Keitin kahvit. Tuijotin harottavia koivun oksia, kuuntelin varisten huutoa. Aloin lukea.

“Silloin ei nyt. Jos verisuoni ei olisi katkennut,/jos se näyttäisi nopeammin tavalliselta./ Sängyn alla virtaa joki kun kuljen pyörien varassa osastolta toiselle.”

Salmenniemen neljäs runokokoelma on osittain sairaskertomus. Se vertailee elämää tähän ja menneeseen, siihen aikaan, kun oli vielä kevyttä.

Kuinka lyhyt on ihmisen elinkaari? Miten se mitataan? Kuka minut noukkii mukaan, jos joudun alehyllyyn? Menin kävelemään ahtojäille. Minua hiersi ikävä.

Runon puhuja oli selvästi hyväksynyt jotakin. Ehkä sattumanvaraisuuden? Minun mielestäni Kivirivit nimenä voisi tulkita vaikkapa metaforana kirjatulle diagnoosille. Siltäkö se tuntuu?

Kävelen Kirurgiseen sairaalaan. On kaunista. Punavuori on, harmaanakin. Kahdeksan kuukautta olin odottanut omia kivirivejä. Ihon alle oli sattunut.  Nuori lääkäri, minua nuorempi, oli sanonut jotain tyhmää. Miten ne sillain muuttuvat, minä olin kysynyt. Hymiö, aurinko, peukku. Mietin odotushuoneessa runoja.

“Jos tulet minua puolimatkaa vastaan, pitkospuut peittyvät hämärään. Levynkansi/ kaivonkansi, taivaankansi. — Hän siirtää painoa,/ ja paino poistuu sydämen kohdalta.”

Kivirivit on rohkaiseva teos. Se on avoin, ei avantgardea, kuten Salmenniemen edeltävät teokset.

Eihän runon kertoja kuole? Kiviriveistä tulee etäisesti mieleen Reko ja Tiina Lundánin yhdessä kirjoittama romaani Viikkoja, kuukausia (WSOY, 2006) ja Eeva-Liisa Mannerin  Paetkaa purret kevein purjein (Tammi, 1971 ) ja Kuolleet vedet (Tammi, 1977).

“Askelet/ tulevat lähemmäs, kohdalle, mutta kukaan ei/ saavu niiden mukana.”

En halua, että tällaiset teokset joutuvat silppuriin. Makulointi on suomen kielen rumin sana. Uusi tuttavuus herätti uteliaisuuden runoilijan ja kirjalijan muuhun tuotantoon, kuten novellikokoelmaan Uraanilamppu (Siltala, 2017). Lyhyt elinkaari on mielestäni voimakas ilmaisu. Sitä kun voi mitata myös syvyyssuunnassa.

Karolina

Jun’ichirō Tanizaki: Avain

photo_2017-02-21_11-40-39

Jun’ichirō Tanizaki: Avain

Tammi, 1961 (alkuperäinen teos 1956)

Käännös: Tuomas Anhava

139 s.

Minulla on jonkunlainen fiksaatio -tai viehtymys- japanilaisiin kirjoihin. Tuntuu, että monet japanilaiset kirjailijat ovat onnistuneet vangitsemaan sivujen väliin jotain todella olennaista ihmisyydestä, ja vielä niin hienovaraisesti. Rakastan myös surumielisyyttä ja surrealismia, joita esiintyy monissa japanilaisissa romaaneissa. Viime syksynä innostuin käymään kurssin japanilaisesta nykykirjallisuudesta.

Tulen siis varmasti esittelemään useita japanilaisia kirjoja täällä. Ensimmäiseksi valikoitui Jun’ichirō Tanizakin Avain ihan siksi, että luin sen juuri. Bongasin kirjan aika kauan aikaa sitten asematunnelin Kirjatorilta. Löysin sen muuton yhteydessä kirjahyllystäni ja kauhistuin, miten en vieläkään ollut lukenut sitä.  

Avain julkaistiin Japanissa vuonna 1956. Silloin kirja aiheutti suuren kohun. Teoksessa nimittäin puhutaan seksuaalisuudesta varsin avoimesti. Avain koostuu aviomiehen ja -vaimon päiväkirjamerkinnöistä. Mielestäni aviomiehen nimeä ei mainita, mutta vaimo-Ikukon nimi on esillä jatkuvasti. Onneton pariskunta ei juurikaan puhu keskenään, mutta molemmat kirjoittavat päiväkirjoja, mukamas toisiltaan salaa. Päiväkirjoissaan he puhuvat seksistä ja seksuaalisuudesta, toiveistaan, ajatuksistaan. Molemmat teippaavat päiväkirjansa kiinni, jotta näkevät, onko puoliso käynyt lukemassa kirjaa. Molemmat myös vakuuttavat, että käyvät vain selailemassa toistensa päiväkirjoja, eivät missään tapauksessa lue, vaikka todellisuus on tietysti toinen. Mies jättää jopa lipastonsa avaimen näkyville, jotta vaimo varmasti pääsee lukemaan päiväkirjaa.

Ikuko on hyvin pidättäytyvä. Aviomies ei ole saanut koko pitkän liiton aikana nähdä häntä kunnolla alasti. Ikuko tuntee ällötystä aviomiestään kohtaan. Hän juo itsensä jatkuvasti kovaan humalaan, ja aviomies alkaa toteuttaa fantasioitaan Ikukon ollessa tiedottomassa tilassa. Vihdoin mies näkee vaimonsa. Hänen verenpaineensa alkaa nousta epäterveellisen korkeaksi. Tämän päälle syntyy kolmiodraama.

Avain on minusta kovin surullinen kirja. Se on kirja sanomatta jätetyistä ajatuksista ja käsittämättömästä kuilusta puolisoiden välillä. Kirja kertoo myös pohjattomasta halusta päästä sisälle toisen mieleen, jonne päiväkirja ei välttämättä ole oikotie. Avain saikin minut miettimään ihmisen oikeutta omiin ajatuksiin, lapsuuden lukollisia päiväkirjoja. Onko päiväkirja totta? Takuuta kirjoituksien oikeellisuudesta ei ole, päiväkirja ei automaattisesti ole ihmisen mieli. Kirjan lopussa on luvassa yllätys tähän liittyen.

Erityisen viehättäväksi Avaimessa koin kuvailut, miten Ikuko kirjoittaa päiväkirjaansa siveltimellä riisipaperille ja käy ostamassa arkkeja paperikaupasta yksitellen. Kahden päiväkirjan muotoon kirjoitettu rakenne on yllättävän toimiva. Muutenkin antaisin kehuja lyhyehkön kirjan eheydestä.

Mitenkään todella mieleenjäävä Avain ei kuitenkaan ole. Joidenkin hahmojen motiivit jäävät varsin auki. Ja onko kaikilla japanilaisilla jokin outo asia, josta he viehättyvät seksuaalisesti? Päällimmäisenä mieleen jää kysymys, miten neli-viisikymppiset ihmiset voivat olla emotionaalisesti näin lukossa, edes 1950-luvun Japanissa? Ehkäpä kirjan nimen voikin nähdä viittaavan juuri tähän.

Emmi