Kurkistus suljettuun yhteiskuntaan

Pohjois-Korea on viime aikoina ollut esillä myös suomalaisissa uutisissa harvinaisen paljon maan ydinasekokeilujen takia. Tuo Aasian pelottava outolintu, maa, jossa on ihan oma todellisuutensa. Olikin sopiva aika lukea Bandin Syytös (S&S, 2017).

Syytös ei ole pelkästään toimiva novellikokoelma, vaan tarjoaa lukijalleen mahdollisuuden kurkistaa suljettuun Pohjois-Koreaan. Tuntuu käsittämättömän hurjalta, että vielä on paikkoja, joissa kirjailija kirjoittaa henkensä uhalla teoksen ja antaa sen salakuljetettavaksi maan ulkopuolelle. Bandi on kirjailijan salanimi ja tarkoittaa tulikärpästä. Nimessä on voimakasta symboliikkaa: tulikärpänen kun tulee näkyväksi vain pimeässä.  Bandi (s. 1950) asuu edelleen Pohjois-Koreassa. Kirja julkaistiin Etelä-Koreassa vuonna 2014.

Syytös koostuu seitsemästä eri kertomuksesta, jotka avaavat elämää diktatuurissa. Novellit sijoittuvat 1990-luvulle. Novelleissa toistuu esimerkiksi näyttelemisen teema. Näytös-novellin mukaan kaikki pohjoiskorealaiset ovat oppineet mestarinäyttelijöiksi: peittämään oikeat tunteensa ja tuomaan esille näyttelijän, jonka asunnon verhojen pitää olla päivisin auki. Siis ihan oikeasti, eikä vertauskuvallisesti. Aaveiden kaupungissa perhe päädytään karkottamaan maaseudulle osittain sen takia, että heidän asuntonsa verhot olivat usein kiinni.

Novellissa Punainen sieni käy ilmi, millainen vitsi on olla toimittaja Pohjois-Koreassa. Kaikkien kirjoitettujen artikkeleiden kun pitää tukea maan johtajaa Kim Il-Sungia (sittemmin Kim Jong-iliä, nykyisin Kim Jong-unia). Jokaisen julkaistavan jutun tarkastaa kaupungin Puoluetoimikunta. Useassa novellissa toistuu ihmisten pettymys. Havahtuminen 80-vuotiaana, kun ankara työ ei ole antanut elämässä muuta kuin hökkelikodin, joka jäätyy talvisin sisältä. Osa pohjoiskorealaisista on novellien mukaan puhtaasti uskonut, että elämä muuttuu paremmaksi kovalla työllä ja sosialismi-diktatuurin yhdistelmällä.

Tulee mieleen natsi-Saksan lause Arbeit macht frei.

Muutenkin Syytös saa miettimään Neuvostoliiton lisäksi natsi-Saksaa. Powibunin eli Pohjois-Korean tiedustelupalvelun työntekijät nauttivat novelleissa saavuttamastaan vallasta ja ihmisten alistamisesta. Säännöt ovat sääntöjä. Kuolevan äitinsä luokse lähtenyt työntekijä on rikollinen, jos hän on matkustanut ilman matkustusasiakirjaa. Ollaan siis perimmäisten kysymysten äärellä: milloin ihmisessä oleva pahuus pääsee nousemaan pintaan?

Syytöksen suurin vahvuus on, että se raottaa suljetun yhteiskunnan verhoja. Teksti on nopealukuista, ja Bandi käyttää paljon symboliikkaa. Monissa novelleissa on lintuja, jotka ovat tietysti yleensä vapauden symboli. Pandemonium-novellin käki tosin viitannee epärehelliseen yhteiskuntaan. Novellissa Punainen sieni yhteiskuntaa verrataan myrkkysieneen. Vertaus on toimiva, mutta se olisi voinut olla novellissa hiukan enemmän rivien välissä.

Minulle jäi novellikokoelman jälkeen olo, että haluan lukea Pohjois-Koreasta lisää. Päädyin googlailemaan pohjoiskorealaisten loikkarien kirjoittamia kirjoja. Jäin myös miettimään eteläkorealaisen Han Kangin Vegetaristia, josta kirjoitin aikaisemmin. Yksi tulkinta Vegetaristahan on, että sairastuva sisko symbolisoi Pohjois-Koreaa, tervejärkisenä pysyvä puolestaan Etelä-Koreaa.

Emmi

Advertisements

Nostalgiasta ja Hiacen sivuovista

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Atena, 2016

208 s.

Ensisilmäys kirjan lehdille osoittaa, että Pohjalainen kirjoittaa paljon – ja sujuvaa –dialogia.

Toinen havainto liittyy autoihin. Sivuilla vilisee automerkkejä ja aiheen muuta kuvastoa. Romaanin nimi Käyttövehkeitä kuuluu samaan teemaan.

Lukija tietää varmasti kylän, josta ei löydy Seppälää eikä Lindexiä, vaan halpakauppaketjumyymälä. Sellaisessa kylässä kasvaa Soili Pohjalaisen esikoisromaanin päähenkilö Saana, jonka alkoholisoitunut isä kuolee aivoverenvuotoon. Hautajaisjärjestelyjen lomassa Saana käy läpi lapsuutta ja muistoja perheestä. Saana ei sanottavasti pidä äidistä, joka on muuttanut Espanjaan uuden miehen kanssa. Isoveli nimeltä Veli on kadonnut jälkiä jättämättä. Hajonnut perhe on koolla kahden henkilön voimin isän hautajaisten alla.

Hyväksyminen, irtipäästäminen ja kasvaminen ovat Käyttövehkeistä esiin nousevia teemoja, jotka esitellään tragediassa mustan huumorin keinoin. Kielen tasolla tämä näyttäytyy koruttomina lauseina.

Saana pyrkii pääsemään sinuiksi kaiken – tai ainakin itsensä ­– kanssa. Se ei ole aivan ongelmatonta. Painolastia riittää. Lapsuutta varjostaneesta isän alkoholismista ja veljen menetyksestä huolimatta Saana löytää rakennusaineita elämäänsä. Vaikka muistot ovat paikoin tukalia, niiden joukosta löytyy tapahtumia, joita Saana tutkailee lämmöllä. Toiset tilanteet hän katsoo läpi raadollisen rehellisesti.

 Veli ei tule kotiin. Ilma on alkanut maistua kotona pahalta, värit ovat haalistuneet. Katto on matalammalla kuin ennen. Poliisit käyvät. Niiden silmistä ovat kaikki tunteet liuenneet aikapäivää sitten. Sen näkee. (s. 115)

Mutta että ne autot? Käyttövehkeitä on sellainen kirja, jonka voi lukea kotona ennen lomareissua maalle. Lukija voi muistaa hetket, jolloin joku kaahasi Toyotalla pihaan, bensa haisi ja uusi paita oli haettava kylän ainoasta vaatekaupasta. Hetken, kun oli nuori ja ihaili tyttöjä, joiden silmissä sininen kajaali näytti hyvältä. Oi ihana 90-luku!

Nostalgian kynsissä voi kuunnella Rednexiä, Kaija Koota tai Raptoria ja tunnelmoida elettyä nuoruutta pitäjässä tai kaupunginosassa, missä suurin uutinen oli autokauppiaan kuolema.

Hiacen sivuovissa piilee totuus.

Isä kaartaa parkkiruudusta ja katsoo samalla pelistä, milloin Hiacen sivuovi pamahtaa itsestään kiinni. Se pamahtaa kiinni seuraavassa alamäessä. – Nää on käyttövehkeitä, isä sanoo. (s. 75)

Karolina

 

 

 

 

 

Inspiroitumisesta

Joskus kirjaa lukiessa tulee outo tunne: ihan kuin olisin lukenut tästä hahmosta aikaisemmin. Minulle tuli tämä tunne pari päivää sitten Ruth L. Ozekin Lihan oppivuosi -kirjaa lukiessani. Vuonna 1998 julkaistussa Lihan oppivuodessa käsitellään Japanin ja Yhdysvaltojen eroja. Kirjailija itse on puoliksi japanilainen ja puoliksi amerikkalainen. Yksi päähenkilöistä on Akiko, japanilainen kotivaimo, jolla on tyrannimainen mies. Akiko on lopettanut parisuhteen myötä syömisen ja laihtunut niin hoikaksi, ettei tule raskaaksi. Liha, se on romaanissa voimakkaasti läsnä. Inhottava aviomies vaatii, että Akiko valmistaa hänelle samanlaisia liharuokia kuin amerikkalaiset kotivaimot valmistavat. Tarinan lopussa Akiko syö kasvisruokaa ja kertoo, ettei koskaan ole edes pitänyt lihasta.

Kuulostaako tutulta? Luin keväällä etelä-korealaisen Han Kangin kehutun Vegetaristin ja tykkäsin kovasti. Vegetaristissa miehensä alistama vaimo Yeong-Hye lopettaa lihansyönnin, alkaa kasvissyöjäksi, laihtuu ja muuttuu kasviksi. Pidin erityisesti siitä, että romaanin pystyi lukemaan monella tasolla ja tavalla. Vegetaristi sai minut pohtimaan esimerkiksi normatiivisuutta: miten jokin asia rakentuu normiksi, miten ihmiset hyväksyvät normin kyseenalaistamatta sen olemassaoloa. Liha- ja kasvissyönti olivat Vegetaristissa hienoja vertauskuvia vielä itseäänkin suuremmille asioille.

Mutta nyt Lihan oppivuoden luettuani en voi olla miettimättä, onko Han Kang mahdollisesti lukenut Ozekin teoksen? Kangin Yeong-Hyessä on niin paljon samaa kuin Ozekin Akikossa. Mielessäni risteilee mahdollisuus, että Kang on tietoisesti tai tiedostamattaan inspiroitunut kymmenen vuotta aikaisemmin julkaistusta Ozekin palkitusta romaanista. Siinähän ei ole mitään pahaa, sillä teokset ovat kuitenkin ihan erilaisia. Joku viisas on joskus sanonut, että kirjailija kirjoittaa kaikesta, mitä on kokenut ja lukenut; luetut kirjat ovat kerroksina ihmisen sisällä. Varsinkin sellaiset, jotka ovat tehneet meihin vaikutuksen. Ja on toki täysin mahdollista, ettei Han Kang ole koskaan kuullutkaan Ruth L. Ozekin Lihan oppivuodesta.

Silti, minusta tällaiset hetket ovat lukijalle ihanan inspiroivia. Luinko nyt viittauksen klassikkoon tai johonkin muuhun teokseen? Esimerkiksi Laura Lindstedtin Oneironia lukiessani en voinut olla miettimättä, oliko juutalainen Shlomith, itsensä kuoliaaksi laihduttava taiteilijahahmo, kunnialaulu Franz Kafkan Nälkätaiteilijalle? Tai eikö Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian kissa ollut kuin Mihail Bulgakovin Begemont, Saatana saapuu Moskovaan -romaanin paholaiskissa?

Oi, lukeminen. Miten antoisa harrastus se parhaimmillaan voikaan olla.

Emmi

Kaikki me tunnetaan pelkoa ja halutaan olla rakastettuja – samaistumisesta

Residenssijaksoni on loppusuoralla. Kuukausi on kulunut nopeasti. Sinivuokot ovat nousseet pihapuun alle ja Ohrasaareen, vanhojen lehtien päälle (okei, vaikka nyt  kukat ovatkin lumipeitteen alla).

Käytin kirjoittamiseen virittäytymisen apuna Luovan kirjoittajan työkirjaa (John Gillard, Art House, 2017). Kirjoittelin sormiharjoituksia muutamina aamuina. Poimin parhaat lauseet koneen tiedostoon.

Aloin kirjoittaa enemmän ja enemmän peräpohjolan murretta. Löysin itseni paikasta, jota nimitetään huumoriksi. Olen kirjoittanut murteella aiemminkin, mutta dialogia enimmäkseen. Muutin kerronnan tyyliä ja aloin etsiä sanastoa ja kuvastoa lapsuuteni ympäristöstä. Olin jo jouluna kirjannut ylös sanontoja. Yhtäkkiä teksti eteni eri tavalla. Tarinaani livahti kaksi uutta hahmoa. Toinen heistä on sivuhenkilö. Hän puhuu h:n päältä murtaen. Toinen on uusi näkökulmahenkilö eli henkilö, jonka tajunnasta käsin kerron tarinaa.

Jos tarina ei etene, vaihda näkökulmaa.

Luovan kirjoittamisen opettaja Johanna Hulkko sanoi näin kerran.  Se tuntui sopivalta neuvolta.  Muistin myös lukeneeni, että William Faulknerilla oli tapana kysellä henkilöhahmoilta kysymyksiä kuten miksi sinulla on likaiset kengät? Miksi peität arven kasvoillasi?

Noudatin  suuren kirjailijan neuvoa. Sain huomata, että ihanien Yhdysvaltain etelävaltioiden tarinoiden lisäksi Williamilla oli käypiä kirjoittamisen ohjeita. Eli kysyin hahmolta: kuka sinä olet, mitä teet siinä, miksi seisot huoneeni ovella, miksi sinulla on noin suuri takki ja sitä rataa.

Residenssijakson aikana myös luin paljon, kävin astangajoogatunnilla, uimassa, kahvilassa, kirpparilla, keskustelin toisen asukkaan, yhdysvaltalaisen kääntäjän ja kirjoittajan Jesse Andersonin kanssa kirjoittamisen haasteista ja maailmanmenosta. Sitten ohjasin Sysmän lukiossa henkilöhahmo-workshopin puheviestinnän kurssin opiskelijoille. Kahden tunnin työpaja sisälsi kaksi alustusta, joiden aiheita olivat henkilöhahmon rakennusaineet, dialogi, kaksi kirjoitustehtävää ja niiden purku. Opiskelijat olivat keskittyneitä. Puhuin siitä, mitä päähenkilöllä on oltava ja miten se esitetään tekstissä.

Tavoite/ päämäärä/pyrkimys!

Vahva halu saavuttaa tavoite! -> joutuu konflikteihin, kun yrittää saavuttaa tavoitteita.

Vastustaja! (tarinaan syntyy jännite ja ristiriitoja, koska tahtojen suunnat leikkaavat.)

Tarve tai sisäinen puute!

Sisäinen taustatarina tai sisäinen vastustaja!

Heikkous!

Poimin muistiinpanoistani olennaisimpia asioita esiin, joita olin itse ainakin joltakin osin hyödyntänyt:

ulkonäkö (voi kertoa henkilön tuloista, luokasta, työstä, etnisyydestä, uskonnosta, sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, yhteiskunnan arvoista tai muotitietoisuudesta

ympäristön kautta

teot

itselleen ominaisella tavalla toimiminen

tekemättömät teot, jotka käyvät ilmi vaikkapa ympäristöstä

epätyypilliset teot

aikomukset

puhe

mielenliikkeet

Kirjoitusharjoituksessa soitin kaksi kappaletta, Samuli Putron Tavalliset hautajaiset ja Ellinooran Carrien, joista opiskelijat saivat valita toisen.  Laulun minästä oli tarkoitus kirjoittaa oma henkilöhahmo. (Kiitos harjoitusvinkistä Vantaan sanataidekoulun vastaava sanataideohjaaja Maami Snellman.) Henkilöhahmo luotiin etsintäkuulutusilmoituksen avulla. Ilmoitukseen tuli luonnehtia hahmon ulkoisia ominaisuuksia, perhe, asuinympäristö ja muita tyypillisiä seikkoja. Lopuksi tuli kirjata hahmon unelmia, tarpeita, vahvuuksia, heikkouksia, sisäinen vastustaja ja vastavoima.

Kahdessa tunnissa syntyi mielettömiä hahmoja unelmineen, heikkouksineen, päämäärineen ja puhetyyleineen.

Tulin kotiin. Mietin, että joillekin kirjoittaminen on kauhean helppoa. Kääntelin muistiinpanoja. Koetin haistella, miltä silloin oli tuoksunut Tampereen Kesäyliopiston tiloissa, kun näistä puhuttiin. Kun henkilöhahmoja käytiin läpi. En muistanut. Muistin valkoisen Tamperetalon seinän ja muistin, että ulkonäön koodaus on tärkeää. Että henkilöhahmoja on pyöreitä ja litteitä. Pyöreät kasvavat ja kehittyvät, litteät ovat latteita. Voi herra varjele.

Kaikki me tunnetaan pelkoa. Kaikki me halutaan rakastaa ja tulla rakastetuksi, sanoi runoilija Anja Erämaja minulle kerran ja katsoi pitkään.

Minä tuijotin silloin Anjaa kuin vajavainen ihminen. Kävelin ratikkapysäkille ja potkin käpyjä maassa. On aivan eri asia tietää, miltä rakkaus tuntuu kuin tuntea se.

Sanoin lukiolla ääneen sen, mitä olin Anjalta oppinut. Sanoin, että me samaistumme hyvään henkilöhahmoon siksi, koska siinä on aivan samoja piirteitä kuin meissä itsessämme. Meillä kaikilla on unelmia, tavoitteita, pyrkimyksiä, haluja ja toiveita. Meillä on luonteenpiirteitä, joita voimme mielellämme näyttää muille ja piirteitä, jotka pyrimme kätkemään. Meillä on salaisuuksia ja me muutamme toimintaa riippuen siitä, missä tilanteessa olemme. Niin tekee henkilöhahmokin.

Syvällisiä, sellaisia, ettei kaikkea paljasteta heti. Ja niin me astumme hänen saappaisiinsa ja lähdemme kulkemaan yhdessä matkaa hänen kanssaan. Kyselemällä ja kuuntelemalla lähdemme kulkemaan henkilöhahmon mukana myös silloin, kun vasta kirjoitamme häntä näkyväksi maailmaan. Tai niin luulen. Mistään en ole varma.

Karolina

Miksi kässärin hahmo tulkitaan omakuvaksi?

Tässä jokin aikaa sitten Kriittisen korkeakoulun luennolla syntyi keskustelua siitä, pitääkö hahmolla olla sukupuoli. Asian esiin nostanut naispuolinen opiskelija sanoi, että hän on pyrkinyt luomaan sukupuolettoman hahmon. Tekstiä lukevilla opettajilla on kuitenkin ollut kova tarve tulkita hahmo naiseksi, koska kirjoittaja on nainen. Tämä oli luonnollisesti kirjoittajan mielestään häiritsevää.

Keskustelu ei saanut minua miettimään niinkään hahmojen sukupuolittamista, vaan tarvetta nähdä kirjoittaja tekstissä. Minusta on häiritsevää, jos opettaja tuntuu etsivän teksteistäni omakuvaani. Totta kai kirjoittaja laittaa kaikkiin hahmoihin aina pienen osan itseään, sillä hänestähän hahmot syntyvät. Silti välillä tuntuu, että kolmikymppinen nainen teksteissäni luetaan automaattisesti alter egonani. En pidä siitä. Tuntuu, että se pahimmillaan rajoittaa kirjoittamistani. Tosiasiassa tekstieni vanha mies saattaa muistuttaa ajatuksiltaan enemmän minua kuin nuori hahmo. Olen miettinyt, houkutteleeko pinnalla oleva autofiktio tulkitsemaan tekstejä erityisen omaelämäkerrallisiksi. Minulla ei ole mitään autofiktiota vastaan, mutta en samalla tosiaan ymmärrä, miksi kaiken pitäisi olla omakuvaa.

Toki on paljon romaaneja, joita lukiessaan alkaa epäillä hahmon olevan kuin kirjailija itse. Esimerkiksi Haruki Murakamin kirjoissa tuntuu aina olevan pääosassa mies, joka kuuntelee the Beatlesia ja pitää naisten kauniista korvista. Ensimmäisen kerran luin miehen täysin hahmona. Kun sama tyyppi tuli neljännessä kirjassa vastaan, en voinut olla miettimättä mahdollista samankaltaisuutta hahmojen ja kirjailijan välillä.

Minä olen tykännyt ehkä kaikista eniten kirjoittamisen vertaamisesta näyttelemiseen. Kirjoittaja ikään kuin näyttelee luomaansa hahmoa paperille, mutta käyttää tietysti omia kokemuksiaan ja tunteitaan apuna luomisessa. Ehkä samasta syystä moni näyttelijä on menestynyt kirjailijana (Reidar Palmgren ja Ville Virtanen nyt esimerkiksi). Viime vuonna näyttelijä, esikoiskirjailija Jari Nissinen kävi pitämässä toisessa kirjoituskoulussa luentoa ja kertoi samalla Paha mieli -teoksestaan. Paha mieli on tyyliltään hiukan Amerikan psykon kaltainen. Päähenkilö on näyttelijä, joka on, noh, lähes psykopaatti. Nissisen kertoman mukaan joku oli kysynyt häneltä, onko hän itse narsisti/psykopaatti, koska oli kirjoittanut tällaisen kirjan. Totta kai! Ja J.R.R. Tolkien oli oikeasti haltiakeiju. Muistuttaisin myös, että esimerkiksi Jane Austen kirjoitti 1800-luvulla hienoja kuvauksia rakkaudesta ja parisuhteista, vaikka ei ollut koskaan naimisissa tai vakavassa, pitkäkestoisessa parisuhteessa.

Ja tämäkin on yksi näkökulma: eräs kirjoittamisen opettaja kerran sanoi, ettei täysin itsensä kaltaista hahmoa kannata kirjoittaa. Silloin kirjoittaja ei välttämättä halua nähdä hahmon luonteen huonoja puolia, vaan kirjoittaa tasapaksun jeesjees-hahmon.

Emmi

 

Kirjailijaresidenssissä Villa Sarkiassa

Olen kirjailijaresidenssissä Villa Sarkiassa Sysmässä Päijät-Hämeessä. Residenssiä ylläpitää Sysmän kunta ja Nuoren Voiman Liitto. Työskentelyjaksoni kestää neljä viikkoa.

Ensimmäinen viikkoni on takana.

Hiljaisuus ja esteettisesti viehättävä ympäristö luovat mahdollisuuden keskittymiseen. Huvila on kaunis. Avarat ja valoisat huoneet, kirjahyllyt, kauniit vanhat huonekalut ja hiljaisuus antavat hyvät puitteet työskentelylle.

Olen tehnyt töitä viitenä päivänä viikossa siten, että aloitan aamuni seitsemän aikaan, teen joogaharjoituksen, syön aamupalan ja alan töihin.

Ensimmäisellä viikolla taitoin antologian, tein lehtijuttua, kirjoitin muistiinpanoja, työstin runoja sekä valmistelin runoesitystäni, joka pidettiin Turun Dynamossa Lumoojan julkkariklubilla perjantaina 8.4.

Olen myös lukenut, kävellyt luonnossa, antautunut ruoanlaitolle, juonut teetä ja viiniä, saunonut. Yksinäinen en ole ollut hetkeäkään, vaikka vasta eilen tänne saapui toinen residenssiasukas.

Kirjoittamisen sävy on erilainen. Myös motivaatio on kasvanut residenssissä. Teen taustatyötä ja työskentelen kuvaston, rakenteen  ja narratiivin parissa residenssijaksoni aikana.

Huomaan, että ympäristössä, joka tukee kirjallista työskentelyä,  oma herkkyys, uteliaisuus ja sisäinen lapsi tulevat piilosta.

Palaan myöhemmin blogissa työskentelyyni täällä!

Karolina

Matematiikkaa japanilaisittain

 

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Tammi, 2016 (alkuperäinen teos 2003)

Käännös: Antti Valkama

286 s.

Sain juuri luettua Yoko Ogawan kirjan Professori ja taloudenhoitaja (Tammi 2016). Kirjan lähtökohta kuulosti kiinnostavalta ja sopivan japanilaiselta. Taloudenhoitaja saa tehtäväkseen huolehtia muistisairaan matematiikan professorin kodista. Professori on ollut auto-onnettomuudessa vuonna 1975. Onnettomuuden jälkeen hänen muistinsa kestää vain 80 minuuttia, mikä tekee elämästä tietysti vaikeaa. Muuten hänen muistinsa loppuu vuoteen 1975. Tarinaa minä-muodossa kertova taloudenhoitaja onnistuu luomaan professoriin ystävyyssuhteen. Myös taloudenhoitajan poika Juuri ystävystyy erikoisen professorin kanssa.

Kirjassa on pelkistettyä tunnelmien kuvausta, jota japanilaisissa kirjoissa rakastan. Outoja henkilöhahmoja ja symboliikkaa. Surumielisyyttä, sillä professori on pakotettu elämään hetkessä. Silti taloudenhoitaja näkee professorin itkevän muistinsa takia vain kerran. Silloin professori on juuri herännyt ja pitelee käsissään takkiinsa kiinnitettyä lappua: Minun muistini kestää vain 80 minuuttia. Alkuperäinen teos on vuodelta 2003, jolloin hetkessä eläminen ja mindfulness eivät olleet yhtä suuressa huudossa kuin nyt. Jos kirja olisi kirjoitettu nyt, sen voisi nähdä jopa irvailevan hetkessä elämisen nosteelle.

Professori tutkii matematiikkaa joka ikinen päivä, vammastaan huolimatta. Ehkä kirjan sanoma onkin, että suuri intohimo voi tehdä elämästä mielekkään, vaikka ihminen olisi vakavasti vammautunut tai sairas. Professori on edelleen niin hyvä matematiikassa, että hän voittaa lähes kaikki matematiikan kilpailut, joihin osallistuu. Hän jaksaa jatkaa tehtävien parissa, vaikka muistin ongelmat tietysti hidastavat tehtävien ratkaisemista.

Professori ja taloudenhoitaja on ihan mukava kirja, mutta en aiheesta huolimatta syttynyt sille ihan täysillä. Varmasti osasyynä on, etten ikinä ole ollut kovin kiinnostunut matematiikasta tai erityisen hyvä siinä. En ymmärtänyt kaikkia matemaattisia kaavoja, joita kirja pursusi. Todennäköisesti matematiikkaa paremmin ymmärtävä saa kirjasta vielä enemmän irti. Luulen, että kaavoihin sisältyy paljon symboliikkaa. Sen verran sentään ymmärsin, että alkuluvut ovat erityisiä ja yksinäisiä, aivan kuten professori. Wikipedian mukaan “alkuluku on lukua 1 suurempi luonnollinen luku, joka ei ole jaollinen muilla positiivisilla kokonaisluvuilla kuin yhdellä ja itsellään”. Alkulukujen voisi nähdä viittaavan siis myös professorin ja taloudenhoitajan erityiseen ystävyyteen.

Japanissa kirja on ollut bestseller, ja sitä myytiin julkaisuvuonna kahdessa kuukaudessa yli miljoona kappaletta. Ogawa on kotimaassaan varsin arvostettu kirjailija. Hän on voittanut runsaasti erilaisia kirjallisuuspalkintoja. Professori ja taloudenhoitaja on toistaiseksi ainoa häneltä suomennettu teos.

Emmi