Kirjojen elinkaari on lyhentynyt. Suomalaista kaunokirjaa myydään täydessä hinnassaan noin puoli vuotta. Sen jälkeen teosta odottaa alehylly. Mikäli kirja ei sitä kautta päädy sille tarkoitettuun osoitteeseen – lukijan luo – kirja voidaan makuloida eli tuhota jo vuoden kuluttua ilmestymisestään (Kirjojen lyhenevä elinkaari, YLE, Blogit/Strada, viit. 19.3.2017).
Tikkurilan Suomalaisessa kirjakaupassa oli muuttomyynti. Liikepaikan vaihdoksen vuoksi teoksia kaupattiin pilkkahintaan. Kävelin kirjakaupan alehyllyn ohi, seisahduin ja valikoin muutaman teoksen mukaani. Pieni ihminen minussa oli pelastamassa hylättyjä lapsia. Muutenhan ne päätyisivät – siis apua – silppuriin.
Poimin kaksi teosta: ihana vedenvihreä, lappapuuron vaaleanpunainen. Pus pus. Tervehdys Harry Salmenniemen Kivirivit (Otava, 2013). Tervehdys Kari Hotakaisen Henkireikä (Siltala, 2015).
Keitin kahvit. Tuijotin harottavia koivun oksia, kuuntelin varisten huutoa. Aloin lukea.
“Silloin ei nyt. Jos verisuoni ei olisi katkennut,/jos se näyttäisi nopeammin tavalliselta./ Sängyn alla virtaa joki kun kuljen pyörien varassa osastolta toiselle.”
Salmenniemen neljäs runokokoelma on osittain sairaskertomus. Se vertailee elämää tähän ja menneeseen, siihen aikaan, kun oli vielä kevyttä.
Kuinka lyhyt on ihmisen elinkaari? Miten se mitataan? Kuka minut noukkii mukaan, jos joudun alehyllyyn? Menin kävelemään ahtojäille. Minua hiersi ikävä.
Runon puhuja oli selvästi hyväksynyt jotakin. Ehkä sattumanvaraisuuden? Minun mielestäni Kivirivit nimenä voisi tulkita vaikkapa metaforana kirjatulle diagnoosille. Siltäkö se tuntuu?
Kävelen Kirurgiseen sairaalaan. On kaunista. Punavuori on, harmaanakin. Kahdeksan kuukautta olin odottanut omia kivirivejä. Ihon alle oli sattunut. Nuori lääkäri, minua nuorempi, oli sanonut jotain tyhmää. Miten ne sillain muuttuvat, minä olin kysynyt. Hymiö, aurinko, peukku. Mietin odotushuoneessa runoja.
“Jos tulet minua puolimatkaa vastaan, pitkospuut peittyvät hämärään. Levynkansi/ kaivonkansi, taivaankansi. — Hän siirtää painoa,/ ja paino poistuu sydämen kohdalta.”
Kivirivit on rohkaiseva teos. Se on avoin, ei avantgardea, kuten Salmenniemen edeltävät teokset.
Eihän runon kertoja kuole? Kiviriveistä tulee etäisesti mieleen Reko ja Tiina Lundánin yhdessä kirjoittama romaani Viikkoja, kuukausia (WSOY, 2006) ja Eeva-Liisa Mannerin Paetkaa purret kevein purjein (Tammi, 1971 ) ja Kuolleet vedet (Tammi, 1977).
“Askelet/ tulevat lähemmäs, kohdalle, mutta kukaan ei/ saavu niiden mukana.”
En halua, että tällaiset teokset joutuvat silppuriin. Makulointi on suomen kielen rumin sana. Uusi tuttavuus herätti uteliaisuuden runoilijan ja kirjalijan muuhun tuotantoon, kuten novellikokoelmaan Uraanilamppu (Siltala, 2017). Lyhyt elinkaari on mielestäni voimakas ilmaisu. Sitä kun voi mitata myös syvyyssuunnassa.
Karolina
enter+delete 