Miksi kässärin hahmo tulkitaan omakuvaksi?

Tässä jokin aikaa sitten Kriittisen korkeakoulun luennolla syntyi keskustelua siitä, pitääkö hahmolla olla sukupuoli. Asian esiin nostanut naispuolinen opiskelija sanoi, että hän on pyrkinyt luomaan sukupuolettoman hahmon. Tekstiä lukevilla opettajilla on kuitenkin ollut kova tarve tulkita hahmo naiseksi, koska kirjoittaja on nainen. Tämä oli luonnollisesti kirjoittajan mielestään häiritsevää.

Keskustelu ei saanut minua miettimään niinkään hahmojen sukupuolittamista, vaan tarvetta nähdä kirjoittaja tekstissä. Minusta on häiritsevää, jos opettaja tuntuu etsivän teksteistäni omakuvaani. Totta kai kirjoittaja laittaa kaikkiin hahmoihin aina pienen osan itseään, sillä hänestähän hahmot syntyvät. Silti välillä tuntuu, että kolmikymppinen nainen teksteissäni luetaan automaattisesti alter egonani. En pidä siitä. Tuntuu, että se pahimmillaan rajoittaa kirjoittamistani. Tosiasiassa tekstieni vanha mies saattaa muistuttaa ajatuksiltaan enemmän minua kuin nuori hahmo. Olen miettinyt, houkutteleeko pinnalla oleva autofiktio tulkitsemaan tekstejä erityisen omaelämäkerrallisiksi. Minulla ei ole mitään autofiktiota vastaan, mutta en samalla tosiaan ymmärrä, miksi kaiken pitäisi olla omakuvaa.

Toki on paljon romaaneja, joita lukiessaan alkaa epäillä hahmon olevan kuin kirjailija itse. Esimerkiksi Haruki Murakamin kirjoissa tuntuu aina olevan pääosassa mies, joka kuuntelee the Beatlesia ja pitää naisten kauniista korvista. Ensimmäisen kerran luin miehen täysin hahmona. Kun sama tyyppi tuli neljännessä kirjassa vastaan, en voinut olla miettimättä mahdollista samankaltaisuutta hahmojen ja kirjailijan välillä.

Minä olen tykännyt ehkä kaikista eniten kirjoittamisen vertaamisesta näyttelemiseen. Kirjoittaja ikään kuin näyttelee luomaansa hahmoa paperille, mutta käyttää tietysti omia kokemuksiaan ja tunteitaan apuna luomisessa. Ehkä samasta syystä moni näyttelijä on menestynyt kirjailijana (Reidar Palmgren ja Ville Virtanen nyt esimerkiksi). Viime vuonna näyttelijä, esikoiskirjailija Jari Nissinen kävi pitämässä toisessa kirjoituskoulussa luentoa ja kertoi samalla Paha mieli -teoksestaan. Paha mieli on tyyliltään hiukan Amerikan psykon kaltainen. Päähenkilö on näyttelijä, joka on, noh, lähes psykopaatti. Nissisen kertoman mukaan joku oli kysynyt häneltä, onko hän itse narsisti/psykopaatti, koska oli kirjoittanut tällaisen kirjan. Totta kai! Ja J.R.R. Tolkien oli oikeasti haltiakeiju. Muistuttaisin myös, että esimerkiksi Jane Austen kirjoitti 1800-luvulla hienoja kuvauksia rakkaudesta ja parisuhteista, vaikka ei ollut koskaan naimisissa tai vakavassa, pitkäkestoisessa parisuhteessa.

Ja tämäkin on yksi näkökulma: eräs kirjoittamisen opettaja kerran sanoi, ettei täysin itsensä kaltaista hahmoa kannata kirjoittaa. Silloin kirjoittaja ei välttämättä halua nähdä hahmon luonteen huonoja puolia, vaan kirjoittaa tasapaksun jeesjees-hahmon.

Emmi

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s