Kurkistus suljettuun yhteiskuntaan

Pohjois-Korea on viime aikoina ollut esillä myös suomalaisissa uutisissa harvinaisen paljon maan ydinasekokeilujen takia. Tuo Aasian pelottava outolintu, maa, jossa on ihan oma todellisuutensa. Olikin sopiva aika lukea Bandin Syytös (S&S, 2017).

Syytös ei ole pelkästään toimiva novellikokoelma, vaan tarjoaa lukijalleen mahdollisuuden kurkistaa suljettuun Pohjois-Koreaan. Tuntuu käsittämättömän hurjalta, että vielä on paikkoja, joissa kirjailija kirjoittaa henkensä uhalla teoksen ja antaa sen salakuljetettavaksi maan ulkopuolelle. Bandi on kirjailijan salanimi ja tarkoittaa tulikärpästä. Nimessä on voimakasta symboliikkaa: tulikärpänen kun tulee näkyväksi vain pimeässä.  Bandi (s. 1950) asuu edelleen Pohjois-Koreassa. Kirja julkaistiin Etelä-Koreassa vuonna 2014.

Syytös koostuu seitsemästä eri kertomuksesta, jotka avaavat elämää diktatuurissa. Novellit sijoittuvat 1990-luvulle. Novelleissa toistuu esimerkiksi näyttelemisen teema. Näytös-novellin mukaan kaikki pohjoiskorealaiset ovat oppineet mestarinäyttelijöiksi: peittämään oikeat tunteensa ja tuomaan esille näyttelijän, jonka asunnon verhojen pitää olla päivisin auki. Siis ihan oikeasti, eikä vertauskuvallisesti. Aaveiden kaupungissa perhe päädytään karkottamaan maaseudulle osittain sen takia, että heidän asuntonsa verhot olivat usein kiinni.

Novellissa Punainen sieni käy ilmi, millainen vitsi on olla toimittaja Pohjois-Koreassa. Kaikkien kirjoitettujen artikkeleiden kun pitää tukea maan johtajaa Kim Il-Sungia (sittemmin Kim Jong-iliä, nykyisin Kim Jong-unia). Jokaisen julkaistavan jutun tarkastaa kaupungin Puoluetoimikunta. Useassa novellissa toistuu ihmisten pettymys. Havahtuminen 80-vuotiaana, kun ankara työ ei ole antanut elämässä muuta kuin hökkelikodin, joka jäätyy talvisin sisältä. Osa pohjoiskorealaisista on novellien mukaan puhtaasti uskonut, että elämä muuttuu paremmaksi kovalla työllä ja sosialismi-diktatuurin yhdistelmällä.

Tulee mieleen natsi-Saksan lause Arbeit macht frei.

Muutenkin Syytös saa miettimään Neuvostoliiton lisäksi natsi-Saksaa. Powibunin eli Pohjois-Korean tiedustelupalvelun työntekijät nauttivat novelleissa saavuttamastaan vallasta ja ihmisten alistamisesta. Säännöt ovat sääntöjä. Kuolevan äitinsä luokse lähtenyt työntekijä on rikollinen, jos hän on matkustanut ilman matkustusasiakirjaa. Ollaan siis perimmäisten kysymysten äärellä: milloin ihmisessä oleva pahuus pääsee nousemaan pintaan?

Syytöksen suurin vahvuus on, että se raottaa suljetun yhteiskunnan verhoja. Teksti on nopealukuista, ja Bandi käyttää paljon symboliikkaa. Monissa novelleissa on lintuja, jotka ovat tietysti yleensä vapauden symboli. Pandemonium-novellin käki tosin viitannee epärehelliseen yhteiskuntaan. Novellissa Punainen sieni yhteiskuntaa verrataan myrkkysieneen. Vertaus on toimiva, mutta se olisi voinut olla novellissa hiukan enemmän rivien välissä.

Minulle jäi novellikokoelman jälkeen olo, että haluan lukea Pohjois-Koreasta lisää. Päädyin googlailemaan pohjoiskorealaisten loikkarien kirjoittamia kirjoja. Jäin myös miettimään eteläkorealaisen Han Kangin Vegetaristia, josta kirjoitin aikaisemmin. Yksi tulkinta Vegetaristahan on, että sairastuva sisko symbolisoi Pohjois-Koreaa, tervejärkisenä pysyvä puolestaan Etelä-Koreaa.

Emmi

Advertisements

Inspiroitumisesta

Joskus kirjaa lukiessa tulee outo tunne: ihan kuin olisin lukenut tästä hahmosta aikaisemmin. Minulle tuli tämä tunne pari päivää sitten Ruth L. Ozekin Lihan oppivuosi -kirjaa lukiessani. Vuonna 1998 julkaistussa Lihan oppivuodessa käsitellään Japanin ja Yhdysvaltojen eroja. Kirjailija itse on puoliksi japanilainen ja puoliksi amerikkalainen. Yksi päähenkilöistä on Akiko, japanilainen kotivaimo, jolla on tyrannimainen mies. Akiko on lopettanut parisuhteen myötä syömisen ja laihtunut niin hoikaksi, ettei tule raskaaksi. Liha, se on romaanissa voimakkaasti läsnä. Inhottava aviomies vaatii, että Akiko valmistaa hänelle samanlaisia liharuokia kuin amerikkalaiset kotivaimot valmistavat. Tarinan lopussa Akiko syö kasvisruokaa ja kertoo, ettei koskaan ole edes pitänyt lihasta.

Kuulostaako tutulta? Luin keväällä etelä-korealaisen Han Kangin kehutun Vegetaristin ja tykkäsin kovasti. Vegetaristissa miehensä alistama vaimo Yeong-Hye lopettaa lihansyönnin, alkaa kasvissyöjäksi, laihtuu ja muuttuu kasviksi. Pidin erityisesti siitä, että romaanin pystyi lukemaan monella tasolla ja tavalla. Vegetaristi sai minut pohtimaan esimerkiksi normatiivisuutta: miten jokin asia rakentuu normiksi, miten ihmiset hyväksyvät normin kyseenalaistamatta sen olemassaoloa. Liha- ja kasvissyönti olivat Vegetaristissa hienoja vertauskuvia vielä itseäänkin suuremmille asioille.

Mutta nyt Lihan oppivuoden luettuani en voi olla miettimättä, onko Han Kang mahdollisesti lukenut Ozekin teoksen? Kangin Yeong-Hyessä on niin paljon samaa kuin Ozekin Akikossa. Mielessäni risteilee mahdollisuus, että Kang on tietoisesti tai tiedostamattaan inspiroitunut kymmenen vuotta aikaisemmin julkaistusta Ozekin palkitusta romaanista. Siinähän ei ole mitään pahaa, sillä teokset ovat kuitenkin ihan erilaisia. Joku viisas on joskus sanonut, että kirjailija kirjoittaa kaikesta, mitä on kokenut ja lukenut; luetut kirjat ovat kerroksina ihmisen sisällä. Varsinkin sellaiset, jotka ovat tehneet meihin vaikutuksen. Ja on toki täysin mahdollista, ettei Han Kang ole koskaan kuullutkaan Ruth L. Ozekin Lihan oppivuodesta.

Silti, minusta tällaiset hetket ovat lukijalle ihanan inspiroivia. Luinko nyt viittauksen klassikkoon tai johonkin muuhun teokseen? Esimerkiksi Laura Lindstedtin Oneironia lukiessani en voinut olla miettimättä, oliko juutalainen Shlomith, itsensä kuoliaaksi laihduttava taiteilijahahmo, kunnialaulu Franz Kafkan Nälkätaiteilijalle? Tai eikö Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian kissa ollut kuin Mihail Bulgakovin Begemont, Saatana saapuu Moskovaan -romaanin paholaiskissa?

Oi, lukeminen. Miten antoisa harrastus se parhaimmillaan voikaan olla.

Emmi