10 vinkkiä inspiraation löytämiseen

Joulukuussa takkuaa. Ajatus ei kulje, uutta ei synny. Romanttinen ajatus kynttilän äärellä kirjoittamisesta piirtyy kauniiksi kuvaksi mieleen, ei todellisuuteen. Kaamos ottaa kiinni aistielimistä. Tuntuu vaikeammalta innostua, ihmetellä ja ihastua.

On syytä listata asioita, joista löytyy inspiraatio luovaan työskentelyyn ja motivaatio kirjoittamiseen.

1) Muistiinpanoihin palaaminen

Muistiinpanot, joita on kertynyt kirjoituskursseilta ja koulutuksista, voivat muistutella niin omista vahvuuksista kirjoittajana kuin palautella mieleen proosan teknisiä ominaisuuksia. Muistiinpanoista voi löytyä uusia näkökulmia ja johtolankoja. Vertaisryhmältä ja opettajilta saatu palaute on kirjoituskurssien tärkeä anti  muistiinpanojen lisäksi. Palautteiden lukeminen voi lujittaa itsetuntoa. Joku muu on saattanut huomata teksteissä sellaista, mitä ei  itse ole oivaltanut.

2) Läsnäolo

Uteliaisuus ja tarkkaavaisuus kasvavat, kun mieli ei juoksentele tulevassa, menneessä tai utopiassa. Läsnäolo luo hetkiin lisää merkityksellisyyttä. Jos mindfulnessharjoitukset eivät vetoa, lasten kanssa oleminen, jonkin yllättävän tekeminen tai hikitreeni tuovat helposti läsnä olevaksi hetkeen.

3) Jooga

Jooga lisää energiaa ja elinvoimaa. Jooga palauttaa oleellisten asioiden äärelle, helpottaa kuulemaan sisimmän sykkeen ja palaamaan kotiin. Jooga vahvistaa omia juuria, palauttaa maan pinnalle sekä opettaa näkemään, tuntemaan ja elämään aidommin.

4)  Konsertit ja keikat

Voimakkaiden tunne-elämysten äärellä voi avautua uudenlainen tunneilmaisu ja näkökulmat, joista saa ammennettua vinkkejä paitsi luovaan työskentelyyn myös elämään itseensä.

5) Vaali haavoittuvaisuuttasi

Kirjailija, kuvataiteilija ja kirjoittamisen opettaja Natalie Goldberg neuvoo kirjoittamaan, koska kirjoittamisprosessi opettaa hyväksymään itsen. Haavoittuvaisuuden vaaliminen on tärkeä osa tätä prosessia.

6) Lasten- ja nuortenkirjallisuus

Koira nimeltä Kissa

Lapsen maailma on täynnä ihmeitä. Lasten kirjoissa, proosassa, runoissa ja kuvakirjoissa, ihmeet näyttäytyvät aikuisellekin. Ihmeiden näkeminen, lukeminen ja kokeminen ovat toimivia inspiraation palauttajia. Samalla perspektiviin muutos sammakoon tai perhoseen auttaa tarkastelemaan arkea eri valossa.

7) Sanataideharjoitukset ja luovan kirjoittamisen oppaat

Luovuus on ihmisen kykyä tuottaa uutta.  Luomisessa ollaan myös yhteydessä sisäiseen lapseen. Sanataideharjoitukset ja luovan kirjoittamisen harjoitukset muistuttavat leikkimielisyydestä, ilosta, kepeydestä, heittäytymisestä.  Mieli virittyy usein duuriin, kun rustaisee kymmenen minuutin kirjoitusharjoituksen.

8) Aamusivut

Silloin, kun tekee mieli katsella yhäkseen horisonttia, lehtien tai lumihiutaleiden leijailua, kokeile aamusivujen kirjoittamista.  Tartu aamuisin kynään ja kirjoita kolme sivua tajunnanvirtaa. Yksinkertainen metodi on kirjailija Julia Cameronin kehittämä: “aamusivut voivat olla aivojen tyhjennysharjoitus tai meditaatio. Ne valaisevat sinut, vakauttavat ja stimuloivat sinua.”

9) Kirjavinkkaus

Oletko lukenut teoksen, josta tiedät, että erään ihmisen kuuluisi lukea se? Kirjavinkkaus on myötätunnon ele. Se on toisen kirjoittajaäänen tunnistamista ja sen vahvistamista. Oletko saanut kirjavinkkejä? Niihin kannattaa tarttua kiitollisena, sillä parhaimmillaan vinkattujen teosten avulla saat uuden oivalluksen kirjoitustyöhösi (tai johonkin muuhun).

10) Kirjoitustreffit

Mitäpä olisi ilta ystävän kanssa, useampaa sorttia juustoa pöydällä, lasi viiniä, musiikkia, kirjoituslehtiö ja kynä? Kirjoitustreffeillä kannattaa olla muutama harjoitus valikoituna, ajastin ja aikaa tekstien kirjoittamiseen sekä purkuun. Mikään ei inspiroi enemmän kuin yhteys toiseen heimolaiseen, tekstin ääneen lukeminen ja kuunteleminen sekä hyvät herkut. Ei kirjoittamisen tarvitse ihan aina olla häpeän kanssa painiskelua pimeässä huoneessa.

Karolina

Advertisements

Granta, piristävä kirjallinen kummajainen

Aikakauskirja Granta pääsi pari viikkoa sitten otsikoihin, kun lehdistössä käsiteltiin Riku Korhosen kirjoittamaa kriitikoita arvostelevaa tekstiä. Uusimman Grantan teema on Tunnustus, joten kriitikoiden kritiikki sopii teemaan vallan mainiosti. En ole lukenut vielä uusinta numeroa, mutta aikaisemmista Grantoista olen tykännyt kovasti.

Tutustuin Grantaan vuonna 2013 työprojektin merkeissä. Granta oli silloin vasta saapunut Suomeen, ja päädyin ostamaan ensimmäisen ruoka-teemaisen Grantan. Ihastuin heti. Granta, uuden kirjallisuuden areena, on jotain aikakauslehden ja novellikokoelman välimaastosta. Ideana on, että yksien kansien väliin on kerätty samaan teemaan liittyviä tarinoita, esseitä ja romaanikatkelmia eri kirjoittajilta ympäri maailmaa. Grantalla on vahva historia: se syntyi jo vuonna 1889 Cambridgen yliopistossa Englannissa. Kirjaa julkaistaan nykyisin monessa eri maassa.

Tähän mennessä Suomessa on julkaistu yhdeksän Grantaa esimerkiksi teemoista raha, seksi, eläin ja koti. Minä olen tykännyt hirvittävän paljon esimerkiksi eläinteemaisesta numerosta. Ehkä kyseinen kokoelma on viehättänyt minua erityisen paljon myös siksi, että käytän usein eläimiä ja eläinsymboliikkaa omissa teksteissäni. 

Mikä Grantoissa sitten noin muuten iskee minuun? Monta eri asiaa. On mukavaa lukea tuoreiden kirjoittajien tekstejä. Olen päässyt Grantan kautta lukemaan todella hyviä novelleja kirjailijoilta tai kirjoittajilta, joita ei ole aikaisemmin suomennettu. Esimerkiksi eläinteemaisessa Grantassa pidin kovasti Yukiko Motoyan Koirat-novellista ja Rebecca Giggsin Valaansaattajista. Lisäksi pidän siitä, että Grantaa voi todella lukea paloittain. Tavallisissa novellikokoelmissa novellit kuitenkin yleensä nivoutuvat jollain tavalla yhteen, ja selkeimmän kuvan kokoelmasta saa, jos sen lukee kerralla. Grantan tekstejä taas voi todellakin lukea silloin tällöin: yhden tänään, toisen kahden vuoden päästä. Kaunokirjallisten tekstien seassa pilkottavat esseet ovat myös piristäviä. Eläin-Grantassa oli todella erinomainen essee filosofi Elisa Aaltolalta. Aaltola on erikoistunut ympäristöetiikkaan ja eläimiä koskeviin moraalikysymyksiin. Maailmalla Grantassa julkaistaan myös tutkivaa journalismia, mutta suomalaisissa numeroissa en ole siihen vielä törmännyt.

Suomalaiset kirjailijat ovat myös antaneet Grantoihin paloja tulevista romaaneistaan. Oli mielenkiintoista lukea näytteitä Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma -romaanista Nuoret kertojat -numerosta, sillä valmis romaani oli aika erilainen verrattuna Grantan tekstiin. Tämä siis paljasti jotain Pulkkisen kirjoitusprosessista, ja minusta sellaiseen on aina mielenkiintoista tutustua. Minulla oli joskus kauan aikaa sitten mielikuva, että huippukirjailijat tuottavat yhdellä kirjoituskerralla valmiita käsikirjoituksia. On ollut lohdullista huomata, että kirjoittaminen on pitkä prosessi myös ammattilaisille. 

Odotan siis innolla, mitä kaikkea uusin Granta tarjoaa lukijalleen.

Ps. Suomessa Grantaa julkaisee Otava. Kirjoittajat ovat kuitenkin eri kustantamoilta.

Emmi

Kaikki me tunnetaan pelkoa ja halutaan olla rakastettuja – samaistumisesta

Residenssijaksoni on loppusuoralla. Kuukausi on kulunut nopeasti. Sinivuokot ovat nousseet pihapuun alle ja Ohrasaareen, vanhojen lehtien päälle (okei, vaikka nyt  kukat ovatkin lumipeitteen alla).

Käytin kirjoittamiseen virittäytymisen apuna Luovan kirjoittajan työkirjaa (John Gillard, Art House, 2017). Kirjoittelin sormiharjoituksia muutamina aamuina. Poimin parhaat lauseet koneen tiedostoon.

Aloin kirjoittaa enemmän ja enemmän peräpohjolan murretta. Löysin itseni paikasta, jota nimitetään huumoriksi. Olen kirjoittanut murteella aiemminkin, mutta dialogia enimmäkseen. Muutin kerronnan tyyliä ja aloin etsiä sanastoa ja kuvastoa lapsuuteni ympäristöstä. Olin jo jouluna kirjannut ylös sanontoja. Yhtäkkiä teksti eteni eri tavalla. Tarinaani livahti kaksi uutta hahmoa. Toinen heistä on sivuhenkilö. Hän puhuu h:n päältä murtaen. Toinen on uusi näkökulmahenkilö eli henkilö, jonka tajunnasta käsin kerron tarinaa.

Jos tarina ei etene, vaihda näkökulmaa.

Luovan kirjoittamisen opettaja Johanna Hulkko sanoi näin kerran.  Se tuntui sopivalta neuvolta.  Muistin myös lukeneeni, että William Faulknerilla oli tapana kysellä henkilöhahmoilta kysymyksiä kuten miksi sinulla on likaiset kengät? Miksi peität arven kasvoillasi?

Noudatin  suuren kirjailijan neuvoa. Sain huomata, että ihanien Yhdysvaltain etelävaltioiden tarinoiden lisäksi Williamilla oli käypiä kirjoittamisen ohjeita. Eli kysyin hahmolta: kuka sinä olet, mitä teet siinä, miksi seisot huoneeni ovella, miksi sinulla on noin suuri takki ja sitä rataa.

Residenssijakson aikana myös luin paljon, kävin astangajoogatunnilla, uimassa, kahvilassa, kirpparilla, keskustelin toisen asukkaan, yhdysvaltalaisen kääntäjän ja kirjoittajan Jesse Andersonin kanssa kirjoittamisen haasteista ja maailmanmenosta. Sitten ohjasin Sysmän lukiossa henkilöhahmo-workshopin puheviestinnän kurssin opiskelijoille. Kahden tunnin työpaja sisälsi kaksi alustusta, joiden aiheita olivat henkilöhahmon rakennusaineet, dialogi, kaksi kirjoitustehtävää ja niiden purku. Opiskelijat olivat keskittyneitä. Puhuin siitä, mitä päähenkilöllä on oltava ja miten se esitetään tekstissä.

Tavoite/ päämäärä/pyrkimys!

Vahva halu saavuttaa tavoite! -> joutuu konflikteihin, kun yrittää saavuttaa tavoitteita.

Vastustaja! (tarinaan syntyy jännite ja ristiriitoja, koska tahtojen suunnat leikkaavat.)

Tarve tai sisäinen puute!

Sisäinen taustatarina tai sisäinen vastustaja!

Heikkous!

Poimin muistiinpanoistani olennaisimpia asioita esiin, joita olin itse ainakin joltakin osin hyödyntänyt:

ulkonäkö (voi kertoa henkilön tuloista, luokasta, työstä, etnisyydestä, uskonnosta, sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, yhteiskunnan arvoista tai muotitietoisuudesta

ympäristön kautta

teot

itselleen ominaisella tavalla toimiminen

tekemättömät teot, jotka käyvät ilmi vaikkapa ympäristöstä

epätyypilliset teot

aikomukset

puhe

mielenliikkeet

Kirjoitusharjoituksessa soitin kaksi kappaletta, Samuli Putron Tavalliset hautajaiset ja Ellinooran Carrien, joista opiskelijat saivat valita toisen.  Laulun minästä oli tarkoitus kirjoittaa oma henkilöhahmo. (Kiitos harjoitusvinkistä Vantaan sanataidekoulun vastaava sanataideohjaaja Maami Snellman.) Henkilöhahmo luotiin etsintäkuulutusilmoituksen avulla. Ilmoitukseen tuli luonnehtia hahmon ulkoisia ominaisuuksia, perhe, asuinympäristö ja muita tyypillisiä seikkoja. Lopuksi tuli kirjata hahmon unelmia, tarpeita, vahvuuksia, heikkouksia, sisäinen vastustaja ja vastavoima.

Kahdessa tunnissa syntyi mielettömiä hahmoja unelmineen, heikkouksineen, päämäärineen ja puhetyyleineen.

Tulin kotiin. Mietin, että joillekin kirjoittaminen on kauhean helppoa. Kääntelin muistiinpanoja. Koetin haistella, miltä silloin oli tuoksunut Tampereen Kesäyliopiston tiloissa, kun näistä puhuttiin. Kun henkilöhahmoja käytiin läpi. En muistanut. Muistin valkoisen Tamperetalon seinän ja muistin, että ulkonäön koodaus on tärkeää. Että henkilöhahmoja on pyöreitä ja litteitä. Pyöreät kasvavat ja kehittyvät, litteät ovat latteita. Voi herra varjele.

Kaikki me tunnetaan pelkoa. Kaikki me halutaan rakastaa ja tulla rakastetuksi, sanoi runoilija Anja Erämaja minulle kerran ja katsoi pitkään.

Minä tuijotin silloin Anjaa kuin vajavainen ihminen. Kävelin ratikkapysäkille ja potkin käpyjä maassa. On aivan eri asia tietää, miltä rakkaus tuntuu kuin tuntea se.

Sanoin lukiolla ääneen sen, mitä olin Anjalta oppinut. Sanoin, että me samaistumme hyvään henkilöhahmoon siksi, koska siinä on aivan samoja piirteitä kuin meissä itsessämme. Meillä kaikilla on unelmia, tavoitteita, pyrkimyksiä, haluja ja toiveita. Meillä on luonteenpiirteitä, joita voimme mielellämme näyttää muille ja piirteitä, jotka pyrimme kätkemään. Meillä on salaisuuksia ja me muutamme toimintaa riippuen siitä, missä tilanteessa olemme. Niin tekee henkilöhahmokin.

Syvällisiä, sellaisia, ettei kaikkea paljasteta heti. Ja niin me astumme hänen saappaisiinsa ja lähdemme kulkemaan yhdessä matkaa hänen kanssaan. Kyselemällä ja kuuntelemalla lähdemme kulkemaan henkilöhahmon mukana myös silloin, kun vasta kirjoitamme häntä näkyväksi maailmaan. Tai niin luulen. Mistään en ole varma.

Karolina

Miksi kässärin hahmo tulkitaan omakuvaksi?

Tässä jokin aikaa sitten Kriittisen korkeakoulun luennolla syntyi keskustelua siitä, pitääkö hahmolla olla sukupuoli. Asian esiin nostanut naispuolinen opiskelija sanoi, että hän on pyrkinyt luomaan sukupuolettoman hahmon. Tekstiä lukevilla opettajilla on kuitenkin ollut kova tarve tulkita hahmo naiseksi, koska kirjoittaja on nainen. Tämä oli luonnollisesti kirjoittajan mielestään häiritsevää.

Keskustelu ei saanut minua miettimään niinkään hahmojen sukupuolittamista, vaan tarvetta nähdä kirjoittaja tekstissä. Minusta on häiritsevää, jos opettaja tuntuu etsivän teksteistäni omakuvaani. Totta kai kirjoittaja laittaa kaikkiin hahmoihin aina pienen osan itseään, sillä hänestähän hahmot syntyvät. Silti välillä tuntuu, että kolmikymppinen nainen teksteissäni luetaan automaattisesti alter egonani. En pidä siitä. Tuntuu, että se pahimmillaan rajoittaa kirjoittamistani. Tosiasiassa tekstieni vanha mies saattaa muistuttaa ajatuksiltaan enemmän minua kuin nuori hahmo. Olen miettinyt, houkutteleeko pinnalla oleva autofiktio tulkitsemaan tekstejä erityisen omaelämäkerrallisiksi. Minulla ei ole mitään autofiktiota vastaan, mutta en samalla tosiaan ymmärrä, miksi kaiken pitäisi olla omakuvaa.

Toki on paljon romaaneja, joita lukiessaan alkaa epäillä hahmon olevan kuin kirjailija itse. Esimerkiksi Haruki Murakamin kirjoissa tuntuu aina olevan pääosassa mies, joka kuuntelee the Beatlesia ja pitää naisten kauniista korvista. Ensimmäisen kerran luin miehen täysin hahmona. Kun sama tyyppi tuli neljännessä kirjassa vastaan, en voinut olla miettimättä mahdollista samankaltaisuutta hahmojen ja kirjailijan välillä.

Minä olen tykännyt ehkä kaikista eniten kirjoittamisen vertaamisesta näyttelemiseen. Kirjoittaja ikään kuin näyttelee luomaansa hahmoa paperille, mutta käyttää tietysti omia kokemuksiaan ja tunteitaan apuna luomisessa. Ehkä samasta syystä moni näyttelijä on menestynyt kirjailijana (Reidar Palmgren ja Ville Virtanen nyt esimerkiksi). Viime vuonna näyttelijä, esikoiskirjailija Jari Nissinen kävi pitämässä toisessa kirjoituskoulussa luentoa ja kertoi samalla Paha mieli -teoksestaan. Paha mieli on tyyliltään hiukan Amerikan psykon kaltainen. Päähenkilö on näyttelijä, joka on, noh, lähes psykopaatti. Nissisen kertoman mukaan joku oli kysynyt häneltä, onko hän itse narsisti/psykopaatti, koska oli kirjoittanut tällaisen kirjan. Totta kai! Ja J.R.R. Tolkien oli oikeasti haltiakeiju. Muistuttaisin myös, että esimerkiksi Jane Austen kirjoitti 1800-luvulla hienoja kuvauksia rakkaudesta ja parisuhteista, vaikka ei ollut koskaan naimisissa tai vakavassa, pitkäkestoisessa parisuhteessa.

Ja tämäkin on yksi näkökulma: eräs kirjoittamisen opettaja kerran sanoi, ettei täysin itsensä kaltaista hahmoa kannata kirjoittaa. Silloin kirjoittaja ei välttämättä halua nähdä hahmon luonteen huonoja puolia, vaan kirjoittaa tasapaksun jeesjees-hahmon.

Emmi

 

Kirjailijaresidenssissä Villa Sarkiassa

Olen kirjailijaresidenssissä Villa Sarkiassa Sysmässä Päijät-Hämeessä. Residenssiä ylläpitää Sysmän kunta ja Nuoren Voiman Liitto. Työskentelyjaksoni kestää neljä viikkoa.

Ensimmäinen viikkoni on takana.

Hiljaisuus ja esteettisesti viehättävä ympäristö luovat mahdollisuuden keskittymiseen. Huvila on kaunis. Avarat ja valoisat huoneet, kirjahyllyt, kauniit vanhat huonekalut ja hiljaisuus antavat hyvät puitteet työskentelylle.

Olen tehnyt töitä viitenä päivänä viikossa siten, että aloitan aamuni seitsemän aikaan, teen joogaharjoituksen, syön aamupalan ja alan töihin.

Ensimmäisellä viikolla taitoin antologian, tein lehtijuttua, kirjoitin muistiinpanoja, työstin runoja sekä valmistelin runoesitystäni, joka pidettiin Turun Dynamossa Lumoojan julkkariklubilla perjantaina 8.4.

Olen myös lukenut, kävellyt luonnossa, antautunut ruoanlaitolle, juonut teetä ja viiniä, saunonut. Yksinäinen en ole ollut hetkeäkään, vaikka vasta eilen tänne saapui toinen residenssiasukas.

Kirjoittamisen sävy on erilainen. Myös motivaatio on kasvanut residenssissä. Teen taustatyötä ja työskentelen kuvaston, rakenteen  ja narratiivin parissa residenssijaksoni aikana.

Huomaan, että ympäristössä, joka tukee kirjallista työskentelyä,  oma herkkyys, uteliaisuus ja sisäinen lapsi tulevat piilosta.

Palaan myöhemmin blogissa työskentelyyni täällä!

Karolina

Ihmisten ja kirjojen elämänkaaria

Kirjojen elinkaari on lyhentynyt. Suomalaista kaunokirjaa myydään täydessä hinnassaan noin puoli vuotta. Sen jälkeen teosta odottaa alehylly. Mikäli kirja ei sitä kautta päädy sille tarkoitettuun osoitteeseen – lukijan luo – kirja voidaan makuloida eli tuhota  jo vuoden kuluttua ilmestymisestään (Kirjojen lyhenevä elinkaari, YLE, Blogit/Strada, viit. 19.3.2017).

Tikkurilan Suomalaisessa kirjakaupassa oli muuttomyynti. Liikepaikan vaihdoksen vuoksi teoksia kaupattiin pilkkahintaan. Kävelin kirjakaupan alehyllyn ohi, seisahduin ja valikoin muutaman teoksen mukaani. Pieni ihminen minussa  oli pelastamassa hylättyjä lapsia. Muutenhan ne päätyisivät – siis apua – silppuriin.

Poimin kaksi teosta: ihana vedenvihreä, lappapuuron vaaleanpunainen. Pus pus. Tervehdys Harry Salmenniemen Kivirivit (Otava, 2013). Tervehdys Kari Hotakaisen Henkireikä (Siltala, 2015).

Keitin kahvit. Tuijotin harottavia koivun oksia, kuuntelin varisten huutoa. Aloin lukea.

“Silloin ei nyt. Jos verisuoni ei olisi katkennut,/jos se näyttäisi nopeammin tavalliselta./ Sängyn alla virtaa joki kun kuljen pyörien varassa osastolta toiselle.”

Salmenniemen neljäs runokokoelma on osittain sairaskertomus. Se vertailee elämää tähän ja menneeseen, siihen aikaan, kun oli vielä kevyttä.

Kuinka lyhyt on ihmisen elinkaari? Miten se mitataan? Kuka minut noukkii mukaan, jos joudun alehyllyyn? Menin kävelemään ahtojäille. Minua hiersi ikävä.

Runon puhuja oli selvästi hyväksynyt jotakin. Ehkä sattumanvaraisuuden? Minun mielestäni Kivirivit nimenä voisi tulkita vaikkapa metaforana kirjatulle diagnoosille. Siltäkö se tuntuu?

Kävelen Kirurgiseen sairaalaan. On kaunista. Punavuori on, harmaanakin. Kahdeksan kuukautta olin odottanut omia kivirivejä. Ihon alle oli sattunut.  Nuori lääkäri, minua nuorempi, oli sanonut jotain tyhmää. Miten ne sillain muuttuvat, minä olin kysynyt. Hymiö, aurinko, peukku. Mietin odotushuoneessa runoja.

“Jos tulet minua puolimatkaa vastaan, pitkospuut peittyvät hämärään. Levynkansi/ kaivonkansi, taivaankansi. — Hän siirtää painoa,/ ja paino poistuu sydämen kohdalta.”

Kivirivit on rohkaiseva teos. Se on avoin, ei avantgardea, kuten Salmenniemen edeltävät teokset.

Eihän runon kertoja kuole? Kiviriveistä tulee etäisesti mieleen Reko ja Tiina Lundánin yhdessä kirjoittama romaani Viikkoja, kuukausia (WSOY, 2006) ja Eeva-Liisa Mannerin  Paetkaa purret kevein purjein (Tammi, 1971 ) ja Kuolleet vedet (Tammi, 1977).

“Askelet/ tulevat lähemmäs, kohdalle, mutta kukaan ei/ saavu niiden mukana.”

En halua, että tällaiset teokset joutuvat silppuriin. Makulointi on suomen kielen rumin sana. Uusi tuttavuus herätti uteliaisuuden runoilijan ja kirjalijan muuhun tuotantoon, kuten novellikokoelmaan Uraanilamppu (Siltala, 2017). Lyhyt elinkaari on mielestäni voimakas ilmaisu. Sitä kun voi mitata myös syvyyssuunnassa.

Karolina

enter+delete aloittaa ja avautuu

Kun on ensimmäisen blogipostauksen aika, lumisade on lakannut. Räystäältä tipahtelee vesipisaroita. Aamuinen aura-auto on kaikonnut pihasta. Linnut laulavat.  Aamukahvi on juotu, aamupala ja raakasuklaakonvehti, joita jäi yli eiliseltä, syöty.

Me, Karolina ja Emmi, perustimme kirjoittamiseen, kirjallisuuteen ja lukemiseen keskittyvän blogin. Miksi? Syitä on monia.

Olemme pohtineet usein, miksi kirjallisuuteen liittyy läheisesti elitismi. Kirjallisuus syntyy itse elämästä. Eikö myös siitä käytävä keskustelu ja kirjoittaminen voisi olla eloisaa, avointa ja ihan tavallista? Me haluaisimme sen olevan sitäkin. Toivottavasti nautit matkasta ja avaat itsekin sanaisen arkkusi.

Me enter+delete-blogin kirjoittajat tutustuimme kirjoittamisen opinnoissa. Vuosi luovan kirjoittamisen ja kirjallisuuden parissa meni nopeasti. Syksyn lehdet vaihtuivat pikakahvin maustamiin talvipäiviin ja ankeus kevään myötä  vapautuneeseen nauruun. Kuvittaja Elina Warsta piirsi antologiamme kanteen höyheniä ja opettajamme, luovan kirjoittamisen ohjaaja, tuottaja ja freelancekustannustoimittaja sanoi, kuten kevätjuhlissa on tapana (meille 17-70-vuotiaille): “Tuntuu kuin olisitte lintuja, jotka lähtevät lentoon.”

Kesän aurinko lämmitti otsat. Valoisan ihon alla lainehti epävarmuus. Se voi olla syy, miksi kokoonnumme kirjoitustreffeille ja syy, miksi blogi on syntynyt. Toisinaan käsikirjoitusten henkilöt seurustelevat kanssamme enemmän, kuin lihaa ja luuta olevat ihmiset. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat yksinäistä, ja paikka paikoin kivuliasta puuhaa. Siihen tarvitaan tueksi lähimmäisiä.

Eilen tapasimme kirjoittajien kanssa. Oli kirjoitusvihkoja, kynttilöitä, viiniä ja ihana tunnelma. Treffeillä saa lukea omia ja kuulla muiden ääneen luettuja tekstejä. Saa myös palautetta.

Lisäksi kirjoitustreffit ovat hyödyllisiä. Vinkit residenssipaikoista ja apurahakemusten jättöajoista jaetaan. Uutiset kustannusalalta ja kirjat, jotka juuri sinun tulisi lukea, kerrotaan.

Olemme onnekkaita, kun olemme saaneet ympärillemme kirjoitusyhteisön, johon voi luottaa. Omien tekstien ääneen lukeminen ei pelota, sillä rakentava palaute annetaan lempeästi.

Toivottavasti saisimme tuotua tähän blogiin samanlaista tunnelmaa. Toivomme, että tästä tulisi paikka, jossa voi avoimesti ja turvallisesti keskustella luovan kirjoittamisen opiskelusta, kirjoittamisesta, kirjallisuudesta.

Tervetuloa mukaan!