Kirjojen ja ihmisten elämänkaaresta

Kirjojen elinkaari on lyhentynyt. Suomalaista kaunokirjaa myydään täydessä hinnassaan noin puoli vuotta. Sen jälkeen teosta odottaa alehylly. Mikäli kirja ei sitä kautta päädy sille tarkoitettuun osoitteeseen – lukijan luo – kirja voidaan makuloida eli tuhota  jo vuoden kuluttua ilmestymisestään (Kirjojen lyhenevä elinkaari, YLE, Blogit/Strada, viit. 19.3.2017).

Tikkurilan Suomalaisessa kirjakaupassa oli muuttomyynti. Liikepaikan vaihdoksen vuoksi teoksia kaupattiin pilkkahintaan. Kävelin kirjakaupan alehyllyn ohi, seisahduin ja valikoin muutaman teoksen mukaani. Pieni ihminen minussa  oli pelastamassa hylättyjä lapsia. Muutenhan ne päätyisivät – siis apua – silppuriin.

Poimin kaksi teosta: ihana vedenvihreä, lappapuuron vaaleanpunainen. Pus pus. Tervehdys Harry Salmenniemen Kivirivit (Otava, 2013). Tervehdys Kari Hotakaisen Henkireikä (Siltala, 2015).

Keitin kahvit. Tuijotin harottavia koivun oksia, kuuntelin varisten huutoa. Aloin lukea.

“Silloin ei nyt. Jos verisuoni ei olisi katkennut,/jos se näyttäisi nopeammin tavalliselta./ Sängyn alla virtaa joki kun kuljen pyörien varassa osastolta toiselle.”

Salmenniemen neljäs runokokoelma on osittain sairaskertomus. Se vertailee elämää tähän ja menneeseen, siihen aikaan, kun oli vielä kevyttä.

Kuinka lyhyt on ihmisen elinkaari? Miten se mitataan? Kuka minut noukkii mukaan, jos joudun alehyllyyn? Menin kävelemään ahtojäille. Minua hiersi ikävä.

Runon puhuja oli selvästi hyväksynyt jotakin. Ehkä sattumanvaraisuuden? Minun mielestäni Kivirivit nimenä voisi tulkita vaikkapa metaforana kirjatulle diagnoosille. Siltäkö se tuntuu?

Kävelen Kirurgiseen sairaalaan. On kaunista. Punavuori on, harmaanakin. Kahdeksan kuukautta olin odottanut omia kivirivejä. Ihon alle oli sattunut.  Nuori lääkäri, minua nuorempi, oli sanonut jotain tyhmää. Miten ne sillain muuttuvat, minä olin kysynyt. Hymiö, aurinko, peukku. Mietin odotushuoneessa runoja.

“Jos tulet minua puolimatkaa vastaan, pitkospuut peittyvät hämärään. Levynkansi/ kaivonkansi, taivaankansi. — Hän siirtää painoa,/ ja paino poistuu sydämen kohdalta.”

Kivirivit on rohkaiseva teos. Se on avoin, ei avantgardea, kuten Salmenniemen edeltävät teokset.

Eihän runon kertoja kuole? Kiviriveistä tulee etäisesti mieleen Reko ja Tiina Lundánin yhdessä kirjoittama romaani Viikkoja, kuukausia (WSOY, 2006) ja Eeva-Liisa Mannerin  Paetkaa purret kevein purjein (Tammi, 1971 ) ja Kuolleet vedet (Tammi, 1977).

“Askelet/ tulevat lähemmäs, kohdalle, mutta kukaan ei/ saavu niiden mukana.”

En halua, että tällaiset teokset joutuvat silppuriin. Makulointi on suomen kielen rumin sana. Uusi tuttavuus herätti uteliaisuuden runoilijan ja kirjalijan muuhun tuotantoon, kuten novellikokoelmaan Uraanilamppu (Siltala, 2017). Lyhyt elinkaari on mielestäni voimakas ilmaisu. Sitä kun voi mitata myös syvyyssuunnassa.

Karolina

Advertisements

Jun’ichirō Tanizaki: Avain

photo_2017-02-21_11-40-39

Jun’ichirō Tanizaki: Avain

Tammi, 1961 (alkuperäinen teos 1956)

Käännös: Tuomas Anhava

139 s.

Minulla on jonkunlainen fiksaatio -tai viehtymys- japanilaisiin kirjoihin. Tuntuu, että monet japanilaiset kirjailijat ovat onnistuneet vangitsemaan sivujen väliin jotain todella olennaista ihmisyydestä, ja vielä niin hienovaraisesti. Rakastan myös surumielisyyttä ja surrealismia, joita esiintyy monissa japanilaisissa romaaneissa. Viime syksynä innostuin käymään kurssin japanilaisesta nykykirjallisuudesta.

Tulen siis varmasti esittelemään useita japanilaisia kirjoja täällä. Ensimmäiseksi valikoitui Jun’ichirō Tanizakin Avain ihan siksi, että luin sen juuri. Bongasin kirjan aika kauan aikaa sitten asematunnelin Kirjatorilta. Löysin sen muuton yhteydessä kirjahyllystäni ja kauhistuin, miten en vieläkään ollut lukenut sitä.  

Avain julkaistiin Japanissa vuonna 1956. Silloin kirja aiheutti suuren kohun. Teoksessa nimittäin puhutaan seksuaalisuudesta varsin avoimesti. Avain koostuu aviomiehen ja -vaimon päiväkirjamerkinnöistä. Mielestäni aviomiehen nimeä ei mainita, mutta vaimo-Ikukon nimi on esillä jatkuvasti. Onneton pariskunta ei juurikaan puhu keskenään, mutta molemmat kirjoittavat päiväkirjoja, mukamas toisiltaan salaa. Päiväkirjoissaan he puhuvat seksistä ja seksuaalisuudesta, toiveistaan, ajatuksistaan. Molemmat teippaavat päiväkirjansa kiinni, jotta näkevät, onko puoliso käynyt lukemassa kirjaa. Molemmat myös vakuuttavat, että käyvät vain selailemassa toistensa päiväkirjoja, eivät missään tapauksessa lue, vaikka todellisuus on tietysti toinen. Mies jättää jopa lipastonsa avaimen näkyville, jotta vaimo varmasti pääsee lukemaan päiväkirjaa.

Ikuko on hyvin pidättäytyvä. Aviomies ei ole saanut koko pitkän liiton aikana nähdä häntä kunnolla alasti. Ikuko tuntee ällötystä aviomiestään kohtaan. Hän juo itsensä jatkuvasti kovaan humalaan, ja aviomies alkaa toteuttaa fantasioitaan Ikukon ollessa tiedottomassa tilassa. Vihdoin mies näkee vaimonsa. Hänen verenpaineensa alkaa nousta epäterveellisen korkeaksi. Tämän päälle syntyy kolmiodraama.

Avain on minusta kovin surullinen kirja. Se on kirja sanomatta jätetyistä ajatuksista ja käsittämättömästä kuilusta puolisoiden välillä. Kirja kertoo myös pohjattomasta halusta päästä sisälle toisen mieleen, jonne päiväkirja ei välttämättä ole oikotie. Avain saikin minut miettimään ihmisen oikeutta omiin ajatuksiin, lapsuuden lukollisia päiväkirjoja. Onko päiväkirja totta? Takuuta kirjoituksien oikeellisuudesta ei ole, päiväkirja ei automaattisesti ole ihmisen mieli. Kirjan lopussa on luvassa yllätys tähän liittyen.

Erityisen viehättäväksi Avaimessa koin kuvailut, miten Ikuko kirjoittaa päiväkirjaansa siveltimellä riisipaperille ja käy ostamassa arkkeja paperikaupasta yksitellen. Kahden päiväkirjan muotoon kirjoitettu rakenne on yllättävän toimiva. Muutenkin antaisin kehuja lyhyehkön kirjan eheydestä.

Mitenkään todella mieleenjäävä Avain ei kuitenkaan ole. Joidenkin hahmojen motiivit jäävät varsin auki. Ja onko kaikilla japanilaisilla jokin outo asia, josta he viehättyvät seksuaalisesti? Päällimmäisenä mieleen jää kysymys, miten neli-viisikymppiset ihmiset voivat olla emotionaalisesti näin lukossa, edes 1950-luvun Japanissa? Ehkäpä kirjan nimen voikin nähdä viittaavan juuri tähän.

Emmi

 

enter+delete aloittaa ja avautuu

Kun on ensimmäisen blogipostauksen aika, lumisade on lakannut. Räystäältä tipahtelee vesipisaroita. Aamuinen aura-auto on kaikonnut pihasta. Linnut laulavat.  Aamukahvi on juotu, aamupala ja raakasuklaakonvehti, joita jäi yli eiliseltä, syöty.

Me, Karolina ja Emmi, perustimme kirjoittamiseen, kirjallisuuteen ja lukemiseen keskittyvän blogin. Miksi? Syitä on monia.

Olemme pohtineet usein, miksi kirjallisuuteen liittyy läheisesti elitismi. Kirjallisuus syntyy itse elämästä. Eikö myös siitä käytävä keskustelu ja kirjoittaminen voisi olla eloisaa, avointa ja ihan tavallista? Me haluaisimme sen olevan sitäkin. Toivottavasti nautit matkasta ja avaat itsekin sanaisen arkkusi.

Me enter+delete-blogin kirjoittajat tutustuimme kirjoittamisen opinnoissa. Vuosi luovan kirjoittamisen ja kirjallisuuden parissa meni nopeasti. Syksyn lehdet vaihtuivat pikakahvin maustamiin talvipäiviin ja ankeus kevään myötä  vapautuneeseen nauruun. Kuvittaja Elina Warsta piirsi antologiamme kanteen höyheniä ja opettajamme, luovan kirjoittamisen ohjaaja, tuottaja ja freelancekustannustoimittaja sanoi, kuten kevätjuhlissa on tapana (meille 17-70-vuotiaille): “Tuntuu kuin olisitte lintuja, jotka lähtevät lentoon.”

Kesän aurinko lämmitti otsat. Valoisan ihon alla lainehti epävarmuus. Se voi olla syy, miksi kokoonnumme kirjoitustreffeille ja syy, miksi blogi on syntynyt. Toisinaan käsikirjoitusten henkilöt seurustelevat kanssamme enemmän, kuin lihaa ja luuta olevat ihmiset. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat yksinäistä, ja paikka paikoin kivuliasta puuhaa. Siihen tarvitaan tueksi lähimmäisiä.

Eilen tapasimme kirjoittajien kanssa. Oli kirjoitusvihkoja, kynttilöitä, viiniä ja ihana tunnelma. Treffeillä saa lukea omia ja kuulla muiden ääneen luettuja tekstejä. Saa myös palautetta.

Lisäksi kirjoitustreffit ovat hyödyllisiä. Vinkit residenssipaikoista ja apurahakemusten jättöajoista jaetaan. Uutiset kustannusalalta ja kirjat, jotka juuri sinun tulisi lukea, kerrotaan.

Olemme onnekkaita, kun olemme saaneet ympärillemme kirjoitusyhteisön, johon voi luottaa. Omien tekstien ääneen lukeminen ei pelota, sillä rakentava palaute annetaan lempeästi.

Toivottavasti saisimme tuotua tähän blogiin samanlaista tunnelmaa. Toivomme, että tästä tulisi paikka, jossa voi avoimesti ja turvallisesti keskustella luovan kirjoittamisen opiskelusta, kirjoittamisesta, kirjallisuudesta.

Tervetuloa mukaan!