Jun’ichirō Tanizaki: Avain

photo_2017-02-21_11-40-39

Jun’ichirō Tanizaki: Avain

Tammi, 1961 (alkuperäinen teos 1956)

Käännös: Tuomas Anhava

139 s.

Minulla on jonkunlainen fiksaatio -tai viehtymys- japanilaisiin kirjoihin. Tuntuu, että monet japanilaiset kirjailijat ovat onnistuneet vangitsemaan sivujen väliin jotain todella olennaista ihmisyydestä, ja vielä niin hienovaraisesti. Rakastan myös surumielisyyttä ja surrealismia, joita esiintyy monissa japanilaisissa romaaneissa. Viime syksynä innostuin käymään kurssin japanilaisesta nykykirjallisuudesta.

Tulen siis varmasti esittelemään useita japanilaisia kirjoja täällä. Ensimmäiseksi valikoitui Jun’ichirō Tanizakin Avain ihan siksi, että luin sen juuri. Bongasin kirjan aika kauan aikaa sitten asematunnelin Kirjatorilta. Löysin sen muuton yhteydessä kirjahyllystäni ja kauhistuin, miten en vieläkään ollut lukenut sitä.  

Avain julkaistiin Japanissa vuonna 1956. Silloin kirja aiheutti suuren kohun. Teoksessa nimittäin puhutaan seksuaalisuudesta varsin avoimesti. Avain koostuu aviomiehen ja -vaimon päiväkirjamerkinnöistä. Mielestäni aviomiehen nimeä ei mainita, mutta vaimo-Ikukon nimi on esillä jatkuvasti. Onneton pariskunta ei juurikaan puhu keskenään, mutta molemmat kirjoittavat päiväkirjoja, mukamas toisiltaan salaa. Päiväkirjoissaan he puhuvat seksistä ja seksuaalisuudesta, toiveistaan, ajatuksistaan. Molemmat teippaavat päiväkirjansa kiinni, jotta näkevät, onko puoliso käynyt lukemassa kirjaa. Molemmat myös vakuuttavat, että käyvät vain selailemassa toistensa päiväkirjoja, eivät missään tapauksessa lue, vaikka todellisuus on tietysti toinen. Mies jättää jopa lipastonsa avaimen näkyville, jotta vaimo varmasti pääsee lukemaan päiväkirjaa.

Ikuko on hyvin pidättäytyvä. Aviomies ei ole saanut koko pitkän liiton aikana nähdä häntä kunnolla alasti. Ikuko tuntee ällötystä aviomiestään kohtaan. Hän juo itsensä jatkuvasti kovaan humalaan, ja aviomies alkaa toteuttaa fantasioitaan Ikukon ollessa tiedottomassa tilassa. Vihdoin mies näkee vaimonsa. Hänen verenpaineensa alkaa nousta epäterveellisen korkeaksi. Tämän päälle syntyy kolmiodraama.

Avain on minusta kovin surullinen kirja. Se on kirja sanomatta jätetyistä ajatuksista ja käsittämättömästä kuilusta puolisoiden välillä. Kirja kertoo myös pohjattomasta halusta päästä sisälle toisen mieleen, jonne päiväkirja ei välttämättä ole oikotie. Avain saikin minut miettimään ihmisen oikeutta omiin ajatuksiin, lapsuuden lukollisia päiväkirjoja. Onko päiväkirja totta? Takuuta kirjoituksien oikeellisuudesta ei ole, päiväkirja ei automaattisesti ole ihmisen mieli. Kirjan lopussa on luvassa yllätys tähän liittyen.

Erityisen viehättäväksi Avaimessa koin kuvailut, miten Ikuko kirjoittaa päiväkirjaansa siveltimellä riisipaperille ja käy ostamassa arkkeja paperikaupasta yksitellen. Kahden päiväkirjan muotoon kirjoitettu rakenne on yllättävän toimiva. Muutenkin antaisin kehuja lyhyehkön kirjan eheydestä.

Mitenkään todella mieleenjäävä Avain ei kuitenkaan ole. Joidenkin hahmojen motiivit jäävät varsin auki. Ja onko kaikilla japanilaisilla jokin outo asia, josta he viehättyvät seksuaalisesti? Päällimmäisenä mieleen jää kysymys, miten neli-viisikymppiset ihmiset voivat olla emotionaalisesti näin lukossa, edes 1950-luvun Japanissa? Ehkäpä kirjan nimen voikin nähdä viittaavan juuri tähän.

Emmi

 

enter+delete aloittaa ja avautuu

Kun on ensimmäisen blogipostauksen aika, lumisade on lakannut. Räystäältä tipahtelee vesipisaroita. Aamuinen aura-auto on kaikonnut pihasta. Linnut laulavat.  Aamukahvi on juotu, aamupala ja raakasuklaakonvehti, joita jäi yli eiliseltä, syöty.

Me, Karolina ja Emmi, perustimme kirjoittamiseen, kirjallisuuteen ja lukemiseen keskittyvän blogin. Miksi? Syitä on monia.

Olemme pohtineet usein, miksi kirjallisuuteen liittyy läheisesti elitismi. Kirjallisuus syntyy itse elämästä. Eikö myös siitä käytävä keskustelu ja kirjoittaminen voisi olla eloisaa, avointa ja ihan tavallista? Me haluaisimme sen olevan sitäkin. Toivottavasti nautit matkasta ja avaat itsekin sanaisen arkkusi.

Me enter+delete-blogin kirjoittajat tutustuimme kirjoittamisen opinnoissa. Vuosi luovan kirjoittamisen ja kirjallisuuden parissa meni nopeasti. Syksyn lehdet vaihtuivat pikakahvin maustamiin talvipäiviin ja ankeus kevään myötä  vapautuneeseen nauruun. Kuvittaja Elina Warsta piirsi antologiamme kanteen höyheniä ja opettajamme, luovan kirjoittamisen ohjaaja, tuottaja ja freelancekustannustoimittaja sanoi, kuten kevätjuhlissa on tapana (meille 17-70-vuotiaille): “Tuntuu kuin olisitte lintuja, jotka lähtevät lentoon.”

Kesän aurinko lämmitti otsat. Valoisan ihon alla lainehti epävarmuus. Se voi olla syy, miksi kokoonnumme kirjoitustreffeille ja syy, miksi blogi on syntynyt. Toisinaan käsikirjoitusten henkilöt seurustelevat kanssamme enemmän, kuin lihaa ja luuta olevat ihmiset. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat yksinäistä, ja paikka paikoin kivuliasta puuhaa. Siihen tarvitaan tueksi lähimmäisiä.

Eilen tapasimme kirjoittajien kanssa. Oli kirjoitusvihkoja, kynttilöitä, viiniä ja ihana tunnelma. Treffeillä saa lukea omia ja kuulla muiden ääneen luettuja tekstejä. Saa myös palautetta.

Lisäksi kirjoitustreffit ovat hyödyllisiä. Vinkit residenssipaikoista ja apurahakemusten jättöajoista jaetaan. Uutiset kustannusalalta ja kirjat, jotka juuri sinun tulisi lukea, kerrotaan.

Olemme onnekkaita, kun olemme saaneet ympärillemme kirjoitusyhteisön, johon voi luottaa. Omien tekstien ääneen lukeminen ei pelota, sillä rakentava palaute annetaan lempeästi.

Toivottavasti saisimme tuotua tähän blogiin samanlaista tunnelmaa. Toivomme, että tästä tulisi paikka, jossa voi avoimesti ja turvallisesti keskustella luovan kirjoittamisen opiskelusta, kirjoittamisesta, kirjallisuudesta.

Tervetuloa mukaan!