Kaikki me tunnetaan pelkoa ja halutaan olla rakastettuja – samaistumisesta

Residenssijaksoni on loppusuoralla. Kuukausi on kulunut nopeasti. Sinivuokot ovat nousseet pihapuun alle ja Ohrasaareen, vanhojen lehtien päälle (okei, vaikka nyt  kukat ovatkin lumipeitteen alla).

Käytin kirjoittamiseen virittäytymisen apuna Luovan kirjoittajan työkirjaa (John Gillard, Art House, 2017). Kirjoittelin sormiharjoituksia muutamina aamuina. Poimin parhaat lauseet koneen tiedostoon.

Aloin kirjoittaa enemmän ja enemmän peräpohjolan murretta. Löysin itseni paikasta, jota nimitetään huumoriksi. Olen kirjoittanut murteella aiemminkin, mutta dialogia enimmäkseen. Muutin kerronnan tyyliä ja aloin etsiä sanastoa ja kuvastoa lapsuuteni ympäristöstä. Olin jo jouluna kirjannut ylös sanontoja. Yhtäkkiä teksti eteni eri tavalla. Tarinaani livahti kaksi uutta hahmoa. Toinen heistä on sivuhenkilö. Hän puhuu h:n päältä murtaen. Toinen on uusi näkökulmahenkilö eli henkilö, jonka tajunnasta käsin kerron tarinaa.

Jos tarina ei etene, vaihda näkökulmaa.

Luovan kirjoittamisen opettaja Johanna Hulkko sanoi näin kerran.  Se tuntui sopivalta neuvolta.  Muistin myös lukeneeni, että William Faulknerilla oli tapana kysellä henkilöhahmoilta kysymyksiä kuten miksi sinulla on likaiset kengät? Miksi peität arven kasvoillasi?

Noudatin  suuren kirjailijan neuvoa. Sain huomata, että ihanien Yhdysvaltain etelävaltioiden tarinoiden lisäksi Williamilla oli käypiä kirjoittamisen ohjeita. Eli kysyin hahmolta: kuka sinä olet, mitä teet siinä, miksi seisot huoneeni ovella, miksi sinulla on noin suuri takki ja sitä rataa.

Residenssijakson aikana myös luin paljon, kävin astangajoogatunnilla, uimassa, kahvilassa, kirpparilla, keskustelin toisen asukkaan, yhdysvaltalaisen kääntäjän ja kirjoittajan Jesse Andersonin kanssa kirjoittamisen haasteista ja maailmanmenosta. Sitten ohjasin Sysmän lukiossa henkilöhahmo-workshopin puheviestinnän kurssin opiskelijoille. Kahden tunnin työpaja sisälsi kaksi alustusta, joiden aiheita olivat henkilöhahmon rakennusaineet, dialogi, kaksi kirjoitustehtävää ja niiden purku. Opiskelijat olivat keskittyneitä. Puhuin siitä, mitä päähenkilöllä on oltava ja miten se esitetään tekstissä.

Tavoite/ päämäärä/pyrkimys!

Vahva halu saavuttaa tavoite! -> joutuu konflikteihin, kun yrittää saavuttaa tavoitteita.

Vastustaja! (tarinaan syntyy jännite ja ristiriitoja, koska tahtojen suunnat leikkaavat.)

Tarve tai sisäinen puute!

Sisäinen taustatarina tai sisäinen vastustaja!

Heikkous!

Poimin muistiinpanoistani olennaisimpia asioita esiin, joita olin itse ainakin joltakin osin hyödyntänyt:

ulkonäkö (voi kertoa henkilön tuloista, luokasta, työstä, etnisyydestä, uskonnosta, sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, yhteiskunnan arvoista tai muotitietoisuudesta

ympäristön kautta

teot

itselleen ominaisella tavalla toimiminen

tekemättömät teot, jotka käyvät ilmi vaikkapa ympäristöstä

epätyypilliset teot

aikomukset

puhe

mielenliikkeet

Kirjoitusharjoituksessa soitin kaksi kappaletta, Samuli Putron Tavalliset hautajaiset ja Ellinooran Carrien, joista opiskelijat saivat valita toisen.  Laulun minästä oli tarkoitus kirjoittaa oma henkilöhahmo. (Kiitos harjoitusvinkistä Vantaan sanataidekoulun vastaava sanataideohjaaja Maami Snellman.) Henkilöhahmo luotiin etsintäkuulutusilmoituksen avulla. Ilmoitukseen tuli luonnehtia hahmon ulkoisia ominaisuuksia, perhe, asuinympäristö ja muita tyypillisiä seikkoja. Lopuksi tuli kirjata hahmon unelmia, tarpeita, vahvuuksia, heikkouksia, sisäinen vastustaja ja vastavoima.

Kahdessa tunnissa syntyi mielettömiä hahmoja unelmineen, heikkouksineen, päämäärineen ja puhetyyleineen.

Tulin kotiin. Mietin, että joillekin kirjoittaminen on kauhean helppoa. Kääntelin muistiinpanoja. Koetin haistella, miltä silloin oli tuoksunut Tampereen Kesäyliopiston tiloissa, kun näistä puhuttiin. Kun henkilöhahmoja käytiin läpi. En muistanut. Muistin valkoisen Tamperetalon seinän ja muistin, että ulkonäön koodaus on tärkeää. Että henkilöhahmoja on pyöreitä ja litteitä. Pyöreät kasvavat ja kehittyvät, litteät ovat latteita. Voi herra varjele.

Kaikki me tunnetaan pelkoa. Kaikki me halutaan rakastaa ja tulla rakastetuksi, sanoi runoilija Anja Erämaja minulle kerran ja katsoi pitkään.

Minä tuijotin silloin Anjaa kuin vajavainen ihminen. Kävelin ratikkapysäkille ja potkin käpyjä maassa. On aivan eri asia tietää, miltä rakkaus tuntuu kuin tuntea se.

Sanoin lukiolla ääneen sen, mitä olin Anjalta oppinut. Sanoin, että me samaistumme hyvään henkilöhahmoon siksi, koska siinä on aivan samoja piirteitä kuin meissä itsessämme. Meillä kaikilla on unelmia, tavoitteita, pyrkimyksiä, haluja ja toiveita. Meillä on luonteenpiirteitä, joita voimme mielellämme näyttää muille ja piirteitä, jotka pyrimme kätkemään. Meillä on salaisuuksia ja me muutamme toimintaa riippuen siitä, missä tilanteessa olemme. Niin tekee henkilöhahmokin.

Syvällisiä, sellaisia, ettei kaikkea paljasteta heti. Ja niin me astumme hänen saappaisiinsa ja lähdemme kulkemaan yhdessä matkaa hänen kanssaan. Kyselemällä ja kuuntelemalla lähdemme kulkemaan henkilöhahmon mukana myös silloin, kun vasta kirjoitamme häntä näkyväksi maailmaan. Tai niin luulen. Mistään en ole varma.

Karolina