Matematiikkaa japanilaisittain

 

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Tammi, 2016 (alkuperäinen teos 2003)

Käännös: Antti Valkama

286 s.

Sain juuri luettua Yoko Ogawan kirjan Professori ja taloudenhoitaja (Tammi 2016). Kirjan lähtökohta kuulosti kiinnostavalta ja sopivan japanilaiselta. Taloudenhoitaja saa tehtäväkseen huolehtia muistisairaan matematiikan professorin kodista. Professori on ollut auto-onnettomuudessa vuonna 1975. Onnettomuuden jälkeen hänen muistinsa kestää vain 80 minuuttia, mikä tekee elämästä tietysti vaikeaa. Muuten hänen muistinsa loppuu vuoteen 1975. Tarinaa minä-muodossa kertova taloudenhoitaja onnistuu luomaan professoriin ystävyyssuhteen. Myös taloudenhoitajan poika Juuri ystävystyy erikoisen professorin kanssa.

Kirjassa on pelkistettyä tunnelmien kuvausta, jota japanilaisissa kirjoissa rakastan. Outoja henkilöhahmoja ja symboliikkaa. Surumielisyyttä, sillä professori on pakotettu elämään hetkessä. Silti taloudenhoitaja näkee professorin itkevän muistinsa takia vain kerran. Silloin professori on juuri herännyt ja pitelee käsissään takkiinsa kiinnitettyä lappua: Minun muistini kestää vain 80 minuuttia. Alkuperäinen teos on vuodelta 2003, jolloin hetkessä eläminen ja mindfulness eivät olleet yhtä suuressa huudossa kuin nyt. Jos kirja olisi kirjoitettu nyt, sen voisi nähdä jopa irvailevan hetkessä elämisen nosteelle.

Professori tutkii matematiikkaa joka ikinen päivä, vammastaan huolimatta. Ehkä kirjan sanoma onkin, että suuri intohimo voi tehdä elämästä mielekkään, vaikka ihminen olisi vakavasti vammautunut tai sairas. Professori on edelleen niin hyvä matematiikassa, että hän voittaa lähes kaikki matematiikan kilpailut, joihin osallistuu. Hän jaksaa jatkaa tehtävien parissa, vaikka muistin ongelmat tietysti hidastavat tehtävien ratkaisemista.

Professori ja taloudenhoitaja on ihan mukava kirja, mutta en aiheesta huolimatta syttynyt sille ihan täysillä. Varmasti osasyynä on, etten ikinä ole ollut kovin kiinnostunut matematiikasta tai erityisen hyvä siinä. En ymmärtänyt kaikkia matemaattisia kaavoja, joita kirja pursusi. Todennäköisesti matematiikkaa paremmin ymmärtävä saa kirjasta vielä enemmän irti. Luulen, että kaavoihin sisältyy paljon symboliikkaa. Sen verran sentään ymmärsin, että alkuluvut ovat erityisiä ja yksinäisiä, aivan kuten professori. Wikipedian mukaan “alkuluku on lukua 1 suurempi luonnollinen luku, joka ei ole jaollinen muilla positiivisilla kokonaisluvuilla kuin yhdellä ja itsellään”. Alkulukujen voisi nähdä viittaavan siis myös professorin ja taloudenhoitajan erityiseen ystävyyteen.

Japanissa kirja on ollut bestseller, ja sitä myytiin julkaisuvuonna kahdessa kuukaudessa yli miljoona kappaletta. Ogawa on kotimaassaan varsin arvostettu kirjailija. Hän on voittanut runsaasti erilaisia kirjallisuuspalkintoja. Professori ja taloudenhoitaja on toistaiseksi ainoa häneltä suomennettu teos.

Emmi

 

Jun’ichirō Tanizaki: Avain

photo_2017-02-21_11-40-39

Jun’ichirō Tanizaki: Avain

Tammi, 1961 (alkuperäinen teos 1956)

Käännös: Tuomas Anhava

139 s.

Minulla on jonkunlainen fiksaatio -tai viehtymys- japanilaisiin kirjoihin. Tuntuu, että monet japanilaiset kirjailijat ovat onnistuneet vangitsemaan sivujen väliin jotain todella olennaista ihmisyydestä, ja vielä niin hienovaraisesti. Rakastan myös surumielisyyttä ja surrealismia, joita esiintyy monissa japanilaisissa romaaneissa. Viime syksynä innostuin käymään kurssin japanilaisesta nykykirjallisuudesta.

Tulen siis varmasti esittelemään useita japanilaisia kirjoja täällä. Ensimmäiseksi valikoitui Jun’ichirō Tanizakin Avain ihan siksi, että luin sen juuri. Bongasin kirjan aika kauan aikaa sitten asematunnelin Kirjatorilta. Löysin sen muuton yhteydessä kirjahyllystäni ja kauhistuin, miten en vieläkään ollut lukenut sitä.  

Avain julkaistiin Japanissa vuonna 1956. Silloin kirja aiheutti suuren kohun. Teoksessa nimittäin puhutaan seksuaalisuudesta varsin avoimesti. Avain koostuu aviomiehen ja -vaimon päiväkirjamerkinnöistä. Mielestäni aviomiehen nimeä ei mainita, mutta vaimo-Ikukon nimi on esillä jatkuvasti. Onneton pariskunta ei juurikaan puhu keskenään, mutta molemmat kirjoittavat päiväkirjoja, mukamas toisiltaan salaa. Päiväkirjoissaan he puhuvat seksistä ja seksuaalisuudesta, toiveistaan, ajatuksistaan. Molemmat teippaavat päiväkirjansa kiinni, jotta näkevät, onko puoliso käynyt lukemassa kirjaa. Molemmat myös vakuuttavat, että käyvät vain selailemassa toistensa päiväkirjoja, eivät missään tapauksessa lue, vaikka todellisuus on tietysti toinen. Mies jättää jopa lipastonsa avaimen näkyville, jotta vaimo varmasti pääsee lukemaan päiväkirjaa.

Ikuko on hyvin pidättäytyvä. Aviomies ei ole saanut koko pitkän liiton aikana nähdä häntä kunnolla alasti. Ikuko tuntee ällötystä aviomiestään kohtaan. Hän juo itsensä jatkuvasti kovaan humalaan, ja aviomies alkaa toteuttaa fantasioitaan Ikukon ollessa tiedottomassa tilassa. Vihdoin mies näkee vaimonsa. Hänen verenpaineensa alkaa nousta epäterveellisen korkeaksi. Tämän päälle syntyy kolmiodraama.

Avain on minusta kovin surullinen kirja. Se on kirja sanomatta jätetyistä ajatuksista ja käsittämättömästä kuilusta puolisoiden välillä. Kirja kertoo myös pohjattomasta halusta päästä sisälle toisen mieleen, jonne päiväkirja ei välttämättä ole oikotie. Avain saikin minut miettimään ihmisen oikeutta omiin ajatuksiin, lapsuuden lukollisia päiväkirjoja. Onko päiväkirja totta? Takuuta kirjoituksien oikeellisuudesta ei ole, päiväkirja ei automaattisesti ole ihmisen mieli. Kirjan lopussa on luvassa yllätys tähän liittyen.

Erityisen viehättäväksi Avaimessa koin kuvailut, miten Ikuko kirjoittaa päiväkirjaansa siveltimellä riisipaperille ja käy ostamassa arkkeja paperikaupasta yksitellen. Kahden päiväkirjan muotoon kirjoitettu rakenne on yllättävän toimiva. Muutenkin antaisin kehuja lyhyehkön kirjan eheydestä.

Mitenkään todella mieleenjäävä Avain ei kuitenkaan ole. Joidenkin hahmojen motiivit jäävät varsin auki. Ja onko kaikilla japanilaisilla jokin outo asia, josta he viehättyvät seksuaalisesti? Päällimmäisenä mieleen jää kysymys, miten neli-viisikymppiset ihmiset voivat olla emotionaalisesti näin lukossa, edes 1950-luvun Japanissa? Ehkäpä kirjan nimen voikin nähdä viittaavan juuri tähän.

Emmi