Nostalgiasta ja Hiacen sivuovista

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Atena, 2016

208 s.

Ensisilmäys kirjan lehdille osoittaa, että Pohjalainen kirjoittaa paljon – ja sujuvaa –dialogia.

Toinen havainto liittyy autoihin. Sivuilla vilisee automerkkejä ja aiheen muuta kuvastoa. Romaanin nimi Käyttövehkeitä kuuluu samaan teemaan.

Lukija tietää varmasti kylän, josta ei löydy Seppälää eikä Lindexiä, vaan halpakauppaketjumyymälä. Sellaisessa kylässä kasvaa Soili Pohjalaisen esikoisromaanin päähenkilö Saana, jonka alkoholisoitunut isä kuolee aivoverenvuotoon. Hautajaisjärjestelyjen lomassa Saana käy läpi lapsuutta ja muistoja perheestä. Saana ei sanottavasti pidä äidistä, joka on muuttanut Espanjaan uuden miehen kanssa. Isoveli nimeltä Veli on kadonnut jälkiä jättämättä. Hajonnut perhe on koolla kahden henkilön voimin isän hautajaisten alla.

Hyväksyminen, irtipäästäminen ja kasvaminen ovat Käyttövehkeistä esiin nousevia teemoja, jotka esitellään tragediassa mustan huumorin keinoin. Kielen tasolla tämä näyttäytyy koruttomina lauseina.

Saana pyrkii pääsemään sinuiksi kaiken – tai ainakin itsensä ­– kanssa. Se ei ole aivan ongelmatonta. Painolastia riittää. Lapsuutta varjostaneesta isän alkoholismista ja veljen menetyksestä huolimatta Saana löytää rakennusaineita elämäänsä. Vaikka muistot ovat paikoin tukalia, niiden joukosta löytyy tapahtumia, joita Saana tutkailee lämmöllä. Toiset tilanteet hän katsoo läpi raadollisen rehellisesti.

 Veli ei tule kotiin. Ilma on alkanut maistua kotona pahalta, värit ovat haalistuneet. Katto on matalammalla kuin ennen. Poliisit käyvät. Niiden silmistä ovat kaikki tunteet liuenneet aikapäivää sitten. Sen näkee. (s. 115)

Mutta että ne autot? Käyttövehkeitä on sellainen kirja, jonka voi lukea kotona ennen lomareissua maalle. Lukija voi muistaa hetket, jolloin joku kaahasi Toyotalla pihaan, bensa haisi ja uusi paita oli haettava kylän ainoasta vaatekaupasta. Hetken, kun oli nuori ja ihaili tyttöjä, joiden silmissä sininen kajaali näytti hyvältä. Oi ihana 90-luku!

Nostalgian kynsissä voi kuunnella Rednexiä, Kaija Koota tai Raptoria ja tunnelmoida elettyä nuoruutta pitäjässä tai kaupunginosassa, missä suurin uutinen oli autokauppiaan kuolema.

Hiacen sivuovissa piilee totuus.

Isä kaartaa parkkiruudusta ja katsoo samalla pelistä, milloin Hiacen sivuovi pamahtaa itsestään kiinni. Se pamahtaa kiinni seuraavassa alamäessä. – Nää on käyttövehkeitä, isä sanoo. (s. 75)

Karolina

 

 

 

 

 

Matematiikkaa japanilaisittain

 

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Tammi, 2016 (alkuperäinen teos 2003)

Käännös: Antti Valkama

286 s.

Sain juuri luettua Yoko Ogawan kirjan Professori ja taloudenhoitaja (Tammi 2016). Kirjan lähtökohta kuulosti kiinnostavalta ja sopivan japanilaiselta. Taloudenhoitaja saa tehtäväkseen huolehtia muistisairaan matematiikan professorin kodista. Professori on ollut auto-onnettomuudessa vuonna 1975. Onnettomuuden jälkeen hänen muistinsa kestää vain 80 minuuttia, mikä tekee elämästä tietysti vaikeaa. Muuten hänen muistinsa loppuu vuoteen 1975. Tarinaa minä-muodossa kertova taloudenhoitaja onnistuu luomaan professoriin ystävyyssuhteen. Myös taloudenhoitajan poika Juuri ystävystyy erikoisen professorin kanssa.

Kirjassa on pelkistettyä tunnelmien kuvausta, jota japanilaisissa kirjoissa rakastan. Outoja henkilöhahmoja ja symboliikkaa. Surumielisyyttä, sillä professori on pakotettu elämään hetkessä. Silti taloudenhoitaja näkee professorin itkevän muistinsa takia vain kerran. Silloin professori on juuri herännyt ja pitelee käsissään takkiinsa kiinnitettyä lappua: Minun muistini kestää vain 80 minuuttia. Alkuperäinen teos on vuodelta 2003, jolloin hetkessä eläminen ja mindfulness eivät olleet yhtä suuressa huudossa kuin nyt. Jos kirja olisi kirjoitettu nyt, sen voisi nähdä jopa irvailevan hetkessä elämisen nosteelle.

Professori tutkii matematiikkaa joka ikinen päivä, vammastaan huolimatta. Ehkä kirjan sanoma onkin, että suuri intohimo voi tehdä elämästä mielekkään, vaikka ihminen olisi vakavasti vammautunut tai sairas. Professori on edelleen niin hyvä matematiikassa, että hän voittaa lähes kaikki matematiikan kilpailut, joihin osallistuu. Hän jaksaa jatkaa tehtävien parissa, vaikka muistin ongelmat tietysti hidastavat tehtävien ratkaisemista.

Professori ja taloudenhoitaja on ihan mukava kirja, mutta en aiheesta huolimatta syttynyt sille ihan täysillä. Varmasti osasyynä on, etten ikinä ole ollut kovin kiinnostunut matematiikasta tai erityisen hyvä siinä. En ymmärtänyt kaikkia matemaattisia kaavoja, joita kirja pursusi. Todennäköisesti matematiikkaa paremmin ymmärtävä saa kirjasta vielä enemmän irti. Luulen, että kaavoihin sisältyy paljon symboliikkaa. Sen verran sentään ymmärsin, että alkuluvut ovat erityisiä ja yksinäisiä, aivan kuten professori. Wikipedian mukaan “alkuluku on lukua 1 suurempi luonnollinen luku, joka ei ole jaollinen muilla positiivisilla kokonaisluvuilla kuin yhdellä ja itsellään”. Alkulukujen voisi nähdä viittaavan siis myös professorin ja taloudenhoitajan erityiseen ystävyyteen.

Japanissa kirja on ollut bestseller, ja sitä myytiin julkaisuvuonna kahdessa kuukaudessa yli miljoona kappaletta. Ogawa on kotimaassaan varsin arvostettu kirjailija. Hän on voittanut runsaasti erilaisia kirjallisuuspalkintoja. Professori ja taloudenhoitaja on toistaiseksi ainoa häneltä suomennettu teos.

Emmi

 

Kirjojen ja ihmisten elämänkaaresta

Kirjojen elinkaari on lyhentynyt. Suomalaista kaunokirjaa myydään täydessä hinnassaan noin puoli vuotta. Sen jälkeen teosta odottaa alehylly. Mikäli kirja ei sitä kautta päädy sille tarkoitettuun osoitteeseen – lukijan luo – kirja voidaan makuloida eli tuhota  jo vuoden kuluttua ilmestymisestään (Kirjojen lyhenevä elinkaari, YLE, Blogit/Strada, viit. 19.3.2017).

Tikkurilan Suomalaisessa kirjakaupassa oli muuttomyynti. Liikepaikan vaihdoksen vuoksi teoksia kaupattiin pilkkahintaan. Kävelin kirjakaupan alehyllyn ohi, seisahduin ja valikoin muutaman teoksen mukaani. Pieni ihminen minussa  oli pelastamassa hylättyjä lapsia. Muutenhan ne päätyisivät – siis apua – silppuriin.

Poimin kaksi teosta: ihana vedenvihreä, lappapuuron vaaleanpunainen. Pus pus. Tervehdys Harry Salmenniemen Kivirivit (Otava, 2013). Tervehdys Kari Hotakaisen Henkireikä (Siltala, 2015).

Keitin kahvit. Tuijotin harottavia koivun oksia, kuuntelin varisten huutoa. Aloin lukea.

“Silloin ei nyt. Jos verisuoni ei olisi katkennut,/jos se näyttäisi nopeammin tavalliselta./ Sängyn alla virtaa joki kun kuljen pyörien varassa osastolta toiselle.”

Salmenniemen neljäs runokokoelma on osittain sairaskertomus. Se vertailee elämää tähän ja menneeseen, siihen aikaan, kun oli vielä kevyttä.

Kuinka lyhyt on ihmisen elinkaari? Miten se mitataan? Kuka minut noukkii mukaan, jos joudun alehyllyyn? Menin kävelemään ahtojäille. Minua hiersi ikävä.

Runon puhuja oli selvästi hyväksynyt jotakin. Ehkä sattumanvaraisuuden? Minun mielestäni Kivirivit nimenä voisi tulkita vaikkapa metaforana kirjatulle diagnoosille. Siltäkö se tuntuu?

Kävelen Kirurgiseen sairaalaan. On kaunista. Punavuori on, harmaanakin. Kahdeksan kuukautta olin odottanut omia kivirivejä. Ihon alle oli sattunut.  Nuori lääkäri, minua nuorempi, oli sanonut jotain tyhmää. Miten ne sillain muuttuvat, minä olin kysynyt. Hymiö, aurinko, peukku. Mietin odotushuoneessa runoja.

“Jos tulet minua puolimatkaa vastaan, pitkospuut peittyvät hämärään. Levynkansi/ kaivonkansi, taivaankansi. — Hän siirtää painoa,/ ja paino poistuu sydämen kohdalta.”

Kivirivit on rohkaiseva teos. Se on avoin, ei avantgardea, kuten Salmenniemen edeltävät teokset.

Eihän runon kertoja kuole? Kiviriveistä tulee etäisesti mieleen Reko ja Tiina Lundánin yhdessä kirjoittama romaani Viikkoja, kuukausia (WSOY, 2006) ja Eeva-Liisa Mannerin  Paetkaa purret kevein purjein (Tammi, 1971 ) ja Kuolleet vedet (Tammi, 1977).

“Askelet/ tulevat lähemmäs, kohdalle, mutta kukaan ei/ saavu niiden mukana.”

En halua, että tällaiset teokset joutuvat silppuriin. Makulointi on suomen kielen rumin sana. Uusi tuttavuus herätti uteliaisuuden runoilijan ja kirjalijan muuhun tuotantoon, kuten novellikokoelmaan Uraanilamppu (Siltala, 2017). Lyhyt elinkaari on mielestäni voimakas ilmaisu. Sitä kun voi mitata myös syvyyssuunnassa.

Karolina

enter+delete aloittaa ja avautuu

Kun on ensimmäisen blogipostauksen aika, lumisade on lakannut. Räystäältä tipahtelee vesipisaroita. Aamuinen aura-auto on kaikonnut pihasta. Linnut laulavat.  Aamukahvi on juotu, aamupala ja raakasuklaakonvehti, joita jäi yli eiliseltä, syöty.

Me, Karolina ja Emmi, perustimme kirjoittamiseen, kirjallisuuteen ja lukemiseen keskittyvän blogin. Miksi? Syitä on monia.

Olemme pohtineet usein, miksi kirjallisuuteen liittyy läheisesti elitismi. Kirjallisuus syntyy itse elämästä. Eikö myös siitä käytävä keskustelu ja kirjoittaminen voisi olla eloisaa, avointa ja ihan tavallista? Me haluaisimme sen olevan sitäkin. Toivottavasti nautit matkasta ja avaat itsekin sanaisen arkkusi.

Me enter+delete-blogin kirjoittajat tutustuimme kirjoittamisen opinnoissa. Vuosi luovan kirjoittamisen ja kirjallisuuden parissa meni nopeasti. Syksyn lehdet vaihtuivat pikakahvin maustamiin talvipäiviin ja ankeus kevään myötä  vapautuneeseen nauruun. Kuvittaja Elina Warsta piirsi antologiamme kanteen höyheniä ja opettajamme, luovan kirjoittamisen ohjaaja, tuottaja ja freelancekustannustoimittaja sanoi, kuten kevätjuhlissa on tapana (meille 17-70-vuotiaille): “Tuntuu kuin olisitte lintuja, jotka lähtevät lentoon.”

Kesän aurinko lämmitti otsat. Valoisan ihon alla lainehti epävarmuus. Se voi olla syy, miksi kokoonnumme kirjoitustreffeille ja syy, miksi blogi on syntynyt. Toisinaan käsikirjoitusten henkilöt seurustelevat kanssamme enemmän, kuin lihaa ja luuta olevat ihmiset. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat yksinäistä, ja paikka paikoin kivuliasta puuhaa. Siihen tarvitaan tueksi lähimmäisiä.

Eilen tapasimme kirjoittajien kanssa. Oli kirjoitusvihkoja, kynttilöitä, viiniä ja ihana tunnelma. Treffeillä saa lukea omia ja kuulla muiden ääneen luettuja tekstejä. Saa myös palautetta.

Lisäksi kirjoitustreffit ovat hyödyllisiä. Vinkit residenssipaikoista ja apurahakemusten jättöajoista jaetaan. Uutiset kustannusalalta ja kirjat, jotka juuri sinun tulisi lukea, kerrotaan.

Olemme onnekkaita, kun olemme saaneet ympärillemme kirjoitusyhteisön, johon voi luottaa. Omien tekstien ääneen lukeminen ei pelota, sillä rakentava palaute annetaan lempeästi.

Toivottavasti saisimme tuotua tähän blogiin samanlaista tunnelmaa. Toivomme, että tästä tulisi paikka, jossa voi avoimesti ja turvallisesti keskustella luovan kirjoittamisen opiskelusta, kirjoittamisesta, kirjallisuudesta.

Tervetuloa mukaan!